Elämäntarina

Tytön elämää

Tänään on kansainvälinen tyttöjen päivä. Me hyvinvointiyhteiskunnan tytöt olemme jo pitkällä yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon tiellä, mutta se on yhä kivinen ja perille on vielä matkaa. Niin kauan kuin puhutaan naislääkäreistä, naiskansanedustajista, nais-sitä ja nais-tätä, olemme osin samassa tilanteessa kuin meitä edeltäneet feministit. Sanonta ”mies on ihmisen normi, nainen on sukupuoli” näyttää ikävä kyllä pätevän tässä yhteiskunnassa.

Vertaaminen toisiin kulttuureihin ei ole täysin paikallaan, vaikka olemmekin valovuosien päässä kehitysmaiden tyttöjen arjesta. Me elämme tässä todellisuudessa ja vertaamme itseämme menneisiin sukupolviin ja historialliseen muutokseen omassa kulttuurissamme. Mutta jäämmekö lepäämään laakereillemme, kun kymmenet miljoonat tytöt maailmassa tarvitsevat apua? Joka viides lapsi elää sotatoimialueella, heistä puolet tyttöjä. Kyseessä on yhteensä yli 420 miljoonaa lasta (lähde: Pelastakaa Lapset), joiden elämä on hiuskarvan varassa, jotka eivät pääse kouluun, saa riittävää suojaa ja ravintoa, ovat jatkuvasti alttiina väkivallalle, myös seksuaaliselle. Aivan pientenkin tyttöjen pakkoavioliitot ovat yleisiä.

Ystäväni, Afganistanista tullut turvapaikanhakija Zabi (nimi muutettu hänen turvallisuutensa takia) sai paeta henkensä edestä, koska hän kuului yliopisto-opiskelijoiden ryhmään, joka kierteli maaseudulla ja vuoristossa opettamassa tyttöjä ja naisia lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt tilanne on vielä pahempi. Zabin nuorempi sisko sai vielä ennen ääriliikkeen vallankumousta käydä koulua, vaikka koulumatka saattoi koska tahansa keskeytyä pommi-iskuun tai luotiin. Mutta hän halusi palavasti oppia, joten hän oppi myös väistämään vaaratilanteita, joskus jopa pelkän vaiston varassa. Nyt hänellä – eikä kellään muullakaan tytöllä – ole mitään asiaa kodin seinien ulkopuolelle. Se tietää pahimmassa tapauksessa välitöntä kuolemaa tai seksuaalista kidutusta taleban-miesten käsissä.

Suomessa kuolee vuosittain noin 30 naista parisuhdeväkivallan seurauksena. He ovat olleet tyttöjä, jotka ovat uskoneet rakkauteen, turvaan, toivoon, tulevaisuuteen ja siirtäneet tämän uskon omille tyttärilleen. Mutta usko horjuu, kun tyttäret perivät myös miehen mallin, joka ei ole vähimmässäkään määrin lämmin ja rakkaudellinen. Tyttöjen kohtaama väkivalta on ylisukupolvista, kuten huono-osaisuuskin. Miten pahan kierre katkaistaan? Hyvää tukea antavat Ensi-kodit ja turvakodit. Niissä ei syyllistetä uhria, vaan autetaan eteenpäin. Asukkaat saavat takaisin osan viatttomasta tyttöydestään ja voivat ammentaa siitä voimaa.

Päivi 1967

Olen vanhin kolmesta siskoksesta. Meidän lapsuutemme oli ehjää ja turvallista, ja sekä äiti että isä yrittivät antaa turvaa myös aivan tuntemattomille ihmisille, jotka sitä tarvitsivat. Kummatkaan eivät myöskään koskaan estäneet tekemästä meitä kiinnostavia asioita tai paheksuneet jotakin, mikä ei ollut kovin ”tyttömäistä”. Isäni oli poliisi, macho-ammatissa, muttei se kotona näkynyt. Hän oli kolmivuorotöissä, joten äidin opiskellessa kuurojenopettajaksi useimmiten isä piti huolta kodista. Hän oli se, joka teki ruuan, pesi pyykit, siivosi ja keksi meille iltasatuja. Äidille jäi suurin piirtein vain leipominen.

Olen myös kahden tytön ja yhden pojan äiti. Esikoiseni on jo 30-vuotias, poikani 22 vuotta ja nuorempi tyttäreni 20-vuotias. Vanhin opiskelee luokanopettajaksi Helsingin yliopistossa ja on erikoistunut yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon kehittämiseen sekä omassa opinahjossaan että gradussaan. Poikani työskentelee feissarina Amnesty Internationalille ja World Visionille, ja tietää maailman tyttöjen tilanteesta ihan varmasti enemmäin kuin minä. Nuorimmainen opiskelee kulttuurituottajaksi ja tuo esiin näitä kysymyksiä jo harjoitteluaikanaan. En voisi olla heistä ylpeämpi.

Tyttöys on juhlimisen aihe, ei ainoastaan taakka. Tytön maailma saa olla juuri niin pinkki kuin hän itse haluaa, täynnä Barbeja tai prinsessamekkoja – ja toisaalta aivan erilainen. Tytön ei tarvitse valita – kuten kaikkien lasten, hän voi olla kaikkea, mitä mieleen juolahtaa tai mihin hän kokee yhteyttä. Tytön ei tarvitse hyväksyä minkäänlaista lokerointia tai halveksuntaa ulkonäkönsä, seksuaalisen suuntautuneisuutensa tai elämänvalintojensa suhteen. Tyttö ei ole myöskään sanana halventava, vaan kaunis ja täysin käyttökelpoinen.

On ihanaa olla sisimmässään tyttö – myös 55-vuotiaana.

P.S. Kansainvälistä poikien päivää vietetään 16.5.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *