Kirjoitan tätä Firenzen sydämessä Ponte Vecchion, vanhan sillan vieressä Arno-joen varrella. Ponte Vecchio on ainoa silta, joka selvisi toisen maailmansodan pommituksista. Sen yllä kulkee suljettu käytävä, jota pitkin Medicien kuuluisa kauppiassuku ja muut silmäätekevät pääsivät kaupungin puolelta toiselle tarvitsematta laskeutua rahvaan pariin. Mussolini määräsi sodan aikana vielä puhkomaan seinään ikkunoita, jotta vierailulla ollut Hitler voisi katsella maisemia. Nykyään käytävän alapuolella hohtavat kulta, hopea ja jalokivet. Kultaseppien rivistö esittelee toinen toistaan upeampia sormuksia, käätyjä, korvakoruja, pieniä taide-esineitä. Väkeä ei ole paljon ja vähäiset asiakkaat näyttävät science fiction -elokuvan avustajilta naamioissaan. Koronavirus on täällä Toscanassa pysynyt kurissa koko pandemian ajan, ja määräyksiä noudatetaan.
Mietin pitkään, uskallanko tehdä kauan suunnittelemani irtioton ja lähteä kirjoittamaan ystäväni Heidin luo Firenzen vanhaan kaupunkiin ja Toscanan kukkuloille. Olin säästänyt kauan neljän kuukauden irtiottoa varten. Seurasin koronatilannetta sydän läpättäen ja lopulta, kun hallitus vapautti Italian punaiselta listalta ja lääkärini antoi luvan, nappasin lentolipun, parisataa kasvosuojusta, kertakäyttökäsineitä ja käsidesiä. Lentokentillä oli tyhjää, ei jonoja, monet kaupat oli suljettu, kahvilapöydissä ei istunut ketään.
Eniten minua kuitenkin pelotti muisto lennosta, jolla sain vuosi sitten aivoinfarktin. En arastellut itse lentämistä, vaan sitä avuttomuuden ja sekavuuden tunnetta, joka silloin yllätti. Nytkin käteni alkoivat täristä ja ohi kulkeva lentoemäntä kiinnitti siihen huomiota. Hän kumartui kysymään, onko kaikki hyvin? Kerroin hänelle lyhyesti muistostani ja hän pyysi minua vaihtamaan paikkaa viereensä koneen ensimmäiselle penkkiriville. Helpotti, kun joku tiesi taustan. Varsinkin vasen käteni tärisee edelleen välillä niin, etten voi syödessäni pitää veistä ja haarukkaa, vaan joudun syömään amerikkalaiseen tapaan haarukka oikeassa kädessä. Suomessa tärinää on katsottu kulmien alta ja mietitty, kuinka kova krapula on. En tiedä, kuinka kauan aivojen palautuminen kestää, ja palautuuko kaikki. On vaikea muistaa asioita, hukkaan tavarat sekunnissa, sanat katoavat välillä jonnekin hämäryyteen. En ole vielä työkunnossa.
Täällä Firenzessä pari vuotta asunut suomalainen ystävättäreni, neulesuunnittelija ja valokuvaaja Heidi Niemi on tehnyt minulle kuntoutussuunnitelman kirjoittamista ajatellen. Molemmat fysioterapeuttisisareni manageeraavat fyysistä kuntoani Suomesta käsin. Rollaattoria en ole kuitenkaan enää tarvinnut kolmeen kuukauteen ja keppikin jäi jo Suomeen. Kun muistelen vuoden takaista aikaa, kykenin hädin tuskin kävelemään viittäkymmentä metriä ilman tukea, nyt vajaan tunnin kävely ylös Piazzale Michelangelolle sujuu melko hyvin. Hetkittäin ohjaudun vasemmalle, suuntaan pitää keskittyä. Kuljen mieluiten Heidin oikealla puolella, jotta voin tarvittaessa tarttua kädestä.
Ylhäältä kukkulalta avautuu koko kaupunki. Duomon, katedraalin, kupoli suojaa alhaalla kulkevia kaupunkilaisia. Siellä on myös suojelusenkelini seuraamassa, kuinka edistyn kuntoutuksessa. On vapauttavaa elää muutama kuukausi poissa omasta tutusta arjesta ja rakentaa toisenlaista tapaa olla ja tehdä työtä. Kukaan ei vaadi tai halua minulta mitään. En tapaa ketään, käytännössä olen omaehtoisessa karanteenissa. On lämmintä, yli kolmenkymmenen asteen helteessä lihakset ovat rentoina ja joustavat, on helpompi tehdä venyttäviä liikkeitä. Valo ilahduttaa. Ja jumalaiset jäätelöbaarit, joissa jäätelö tehdään itse ja aidoista raaka-aineista. En voi kulkea pistaasi- ja kirsikkakekojen ohi. Vai valitsisiko sittenkin kahvin, pähkinän, sitruunan maun, tai jonkin kymmenistä muista?
Aivoinfarktista selviytyminen antoi minulle toisen elämän, enkä aio heittää sitä hukkaan viettämällä sitku-elämää. Haluan olla nytku. Kukaan ei tiedä päiviensä määrää, on itse otettava vastuu onnestaan. Voi ajatella, että olen itsekäs hölmö lähtiessäni turvallisesta Suomesta Italiaan ja Firenzeen. Aion olla poissa jouluun asti, en ole viikon huvimatkalla. Arki on nyt blogikirjoittamista, pieniä tarinoita. Se on aamuisia cappuccinoja, päiväkävelyitä paahtavassa helteessä, illan aperitiivihetkiä, soittoja lapsille ja puolisolle. Se on neulomista ystävän kanssa, naurua ja kyyneleitä. Arki seuraa ihmistä, oli missä tahansa. Mutta tässä hetkessä haluan olla juuri täällä.
Välillä tunnen korventavaa syyllisyyttä. Olenko huono kansalainen, ihminen, äiti ja puoliso? Lapseni ovat aikuisia, mutta silti lapsiani, joista olen huolissani eri tavoin varmasti loppuelämäni. Puolisoni ei ole koskaan estänyt minua toteuttamasta vapaudenkaipuutani, mutta olen silti jättänyt hänet yksin kuukausien ajaksi. En vain voi aina kestää “näin kuuluu elää” -arkea. Olen säästänyt ja suunnitellut irtiottoa. Tarvitsen yksinäisyyttä ja paikan, jossa en tunne juuri ketään. Saan valita, milloin nukun, milloin nousen, valmistan ruokani, käyn kävelyllä, vaivun mietteisiin taidemuseon penkillä. Tämä ei ole uutta. Kun kirjoitin esikoisteostani, olin Espanjassa karnevaalien kuohuissa. Seuraava kirja syntyi Ahvenanmaan saaristossa kylmänä, tuulisena kesänä. Nyt sanoja värittävät cappuccionon valkea vaahto, talojen punaiset tiilikatot ja Arnon musta virta.
Tämä on löytöretki. Kliseisesti itseeni, mutta myös uudenlaiseeen, pandemian kurittamaan ihmisyyteen. Ihminen on olemassa pitääkseen huolta kaltaisistaan, iloiten. Ihailen suomalaisia naistenlehtiä, jotka avaavat lukijoilleen ikkunoita sekä unelmiin että arkeen. Päätin perustaa blogin, joka olisi kuin naistenlehti, tuottaa asiaa, säihkettä ja ideoita, kertoa tarinoita ja herättää ajattelemaan.
Kiitos, kun olet täällä!
Päivi
,+
Toivotan valoisaa, antoisaa ja hyvää irtiottoa!
Leena
Kiitos Leena! Olen niin iloinen, että elämä kuitenkin voittaa. Olet nähnyt urallasi paljon ja itse olen seurannut jo kauan työtäsi. Hattu päästä! Toivottavasti voit hyvin.