Käytäväpaikka

Nuoren miehen isä on väsynyt taistelemaan. Poikaa pompotellaan luukulta toiselle. Nuoren naisen äiti itkee kertoessaan minulle puhelimessa, kuinka tytär on jälleen kerran käännytetty päivystyksestä kotiin.

Nuorten psykiatrinen hoito Suomessa on lähinnä heitteillejättöä. Kukaan ei näytä olevan vastuussa alle 18-vuotiaiden hyvin- tai oikeastaan pahoinvoinnista. Vastuuta pallotellaan lastensuojelusta erikoissairaanhoitoon, terveyskeskuksesta takaisin edellisiin tahoihin. Viimeisin tieto on, ettei tilanne ratkea, koska hoitoa ei vain ole tarjolla. Lopputulos on se, että nuoren hoitamaton sairaus vaarantaa hänen kasvunsa ja kehityksensä.

On lainvastaista jättää nuoret tuuliajolle. Siis rikos. Vaikka kotiasiat ja suhde vanhempiin olisivat kunnossa, selkeästi hoitoa tarvitsevaa nuorta ei saa jättää kotiin vain vanhempiensa vastuulle. Tulen taas johtopäätökseen, ettei vaikkapa masennusta, psykoottisia oireita tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä pidetä oikeina sairauksina. Niitä ei tarvitse hoitaa samalla paneutumisella kuin fyysistä sairautta. Akuuttihoitoa tarvitsevaa nuorta ei tarvitse hoitaa. Kysytään, onko kotona ketään tai jotain kaveria, joka voisi tulla seuraksesi. Terve vaan ja onnea, kyllä se siitä. Sanopa sama syöpäpotilaalle. Siinä vaiheessa, kun nuori on joko itse, läheisten tai poliisin ja ambulanssin avulla saatu vastaanotolle, on tosi kyseessä. Yleensä itsetuhoinen käytös.

Akuutin osastohoidon sijaan kirjoitetaan lähete erikoissairaanhoitoon. Lähetteen perille saapumiseen ja ajanvaraukseen saattaa hyvinkin mennä kuukausia. Jos nuori on siihen mennessä päättänyt päivänsä, sitä parempi yhteiskunnalle. Säästyypähän verovaroja. Jos käy niin onnekkaasti, että nuori pääsee osastohoitoon, häntä odottaa nykyään yhä useammin sänky osaston käytävällä muutaman muun yhtä onnekkaan kanssa. Muuten ei mahdu.

Käytävällä kaikuvat askeleet yötä päivää. Kelmeää valoa hohtavat loisteputket särisevät. Nuoren ainoa oma reviiri, oma sänky, on jatkuvasti liikkeessä. Siirretään oven edestä, siirretään takaisin, siirretään, että muut saavat tilaa, siirretään siivoojan tieltä. Ihmiset kulkevat edes takaisin, vieraat uteliaasti vilkaisten, omaisilla taas ei ole mitään rauhallista tilaa jutella nuoren kanssa. Sen lisäksi luonnollisesti yksityisyyden suoja on lähinnä karmea vitsi.

Olen pitkään miettinyt, missä menee se raja, jolloin rikosilmoituksen tekeminen psyykkisesti sairaan nuoren heitteillejätöstä ja kasvun ja kehityksen vaarantamisesta olisi vastuullisin teko. Yhteiskunta ei voi toimia näin. Olen valmis haastamaan sairaanhoidon päättäjiä. vaikka sosiaali- ja terveysministerin, kunhan löydän pro bono -juristin, tukijoukkoihin tarpeellisen määrän vanhempia, nuoria, vertaistukijoita ja kolmannen sektorin mielenterveystoimijoita.

Eräänä lauantai-iltana puhelin soi jälleen. Siellä oli nuorelta kuulostava nainen, jota en tuntenut. Hän sanoi tekevänsä itsemurhan, lääkkeet olivat hänen edessään pöydällä. Viimeisenä oljenkortena hän soitti minulle. Terveyskeskuksesta hänet oli käännytetty kotiin, koska hän vaikutti vielä tarpeeksi järkevältä. Niinpä niin. Ongin selville hänen osoitteensa, tilasin taksin ja hain hänet psykiatrian päivystykseen. Hoidon tarpeen arvioi psykiatrinen sairaanhoitaja. Hän kehotti tulemaan uudelleen seuraavana päivänä, silloin olisi lääkäriaika. Nuori nainen kuiskasi korvaani: “Nämä eivät ymmärrä, ettei minua ole enää huomenna.” Silloin löin nyrkin pöytään ja ilmoitin, etten ota vastuulleni tämän ihmisen henkeä, te otatte. Ennen täältä ei lähdetä. Kesti puolisen tuntia, ja potilaalle oli löytynyt – käytäväpaikka.

Kuka tahansa jalkansa telonut pääsee hoitoon. Kun mieli on murtunut, sitä ei pidetä minään, vaikka psyykkinen sairaus saattaa lamauttaa ihmisen kokonaan. Käytäväpaikalle sijoitetut eivät useinkaan jaksa tai osaa vaatia hoitoa. Heillä on täysi työ selvitä seuraavasta tunnista. Olen kokenut sen itse. Niiden, joilla on vastuu, on se myös kannettava.

Lähtisitkö mukaan taisteluun?