Naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa. Tämä kirjailja Virginia Woolfin klassinen lause on pyörinyt mielessäni siitä asti, kun vuokrasin pikkuriikkisen huoneen solukämpästä Helsingissä. Se on vain työtä varten. Kotini – tai kirjaimellisesti ottaen avomieheni talo – on Loviisassa, Strömforsin pienessä ruukkikylässä, jonka juuret ulottuvat 1600-luvun lopulle asti. Kotimme hirret ovat nekin 400 vuoden takaa. Ensin odotettiin puiden kasvavan parisataa vuotta, sitten ne kaadettiin, ja talo pystytettiin 1800-luvun alussa. Meillä on paljon tilaa, sillä esimerkiksi tupa on alun perin toiminut käräjäsalina. Ikkunoista näkee Kymijoen virtaavan merelle päin.
Kyllä, elämme eräänlaisessa idyllissä. En kuitenkaan voi nauttia maisemista joka päivä, sillä silpputyöt vievät usein arkipäiviksi kaupunkiin työhuoneelleni. Ja kumma kyllä, kun pääsen tähän isoisältä perityn kirjoituspöydän ääreen, henkäisen syvään. Tämä on vain minun huoneeni, johon kukaan ei astu noin vain. Olen todella häiriöherkkä, ja lyhytkin keskustelu saa ajatukset harhailemaan pitkäksi aikaa, ennen kuin pääsen taas kiinni käsillä olevaan tekstiin. Pieni luolani ei ole pakopaikka, vaan välttämättömyys. Tarvitsen paljon omaa aikaa, enkä halua muiden kotona olevien stressaavan takiani. Heillä on oikeus vaellella omassa kodissaan. Eikä meillä ole sentään ylimääräistä huonetta vain minun käyttööni.
Mutta olen todellakin kokenut ajan, jolloin lahkeissa roikkui kaksi pientä lasta, teini mökötti taustalla ja mies teki tolkuttoman pitkää päivää. Välillä olisin voinut myydä lapset kirpputorilla. Tai ainakin olisin voinut sulkea oven takanani ja jättää koko köörin hoitamaan itseään miten taisi. Näistä ajatuksista ei olisi saanut mitään Vuoden Äiti -palkintoa. Kaipasin vain niin paljon aikaa, jolloin olin itsellinen ja luvalla kohtuullisen itsekäs. Nyt se ei käynyt.
Kuva: Heidi Niemi
Joskus harvoin pakenin entiseeen kesäpaikkaamme, jonka aikoinaan hankimme ex-mieheni kanssa, ja hänelle se myös erossa jäi. Kun äitini tuli hoitamaan huushollia, saatoin olla syksyisin jopa viikon vaikkapa kirjoittamassa suunnitelmaa esiintymiskoulutukseen, kääntämään tekstejä ruotsista suomeksi, poimimassa puolukoita tai ihan vain istuskelemassa vanhan tammen juurella, välillä koputtaen hellästi kaarnaa. Puun koputtaminen hyvän onnen saamisen tai pahan onnen poistamisen tapa muuten kantaa kauas pakanallisiin aikohin. Tammi oli pyhä puu, ja siinä asui henkiä, joilla oli valta vaikuttaa ihmisen elämään. Niitä kutsuttiin avuksi koputtamalla puuta, jotta ne heräisivät huomaamaan pulassa olevan ihmisen.
Woolf ei välttämättä tarkoittanut eristäytymistä omaan huoneeseen, vaan paikkaa, jossa saisi palata omaan itseensä kaikista vaadituista rooleista: lakata hetkeksi olemasta äiti, puoliso, sisar, tytär, hoivaaja, kodinhoitaja. Woolfin aikaan naisten työssäkäynti ei ollut mikään yksiselitteinen asia, mutta nykyaikana roolilistaan on lisättävä vielä työntekijä, esimies, hyvä tyyppi. Ja se, joka kantaa työpaikan kahvipöytään perjantaipullat. Se, joka kyllä puhuu, mutta jota ei kuunnella. Se, jonka työpiste on valtavassa maisemakonttorissa. Läpinäkyvä ihminen, jota ei tarvitse edes tervehtiä.
Me siis tarvitsemme oman huoneen, sekä oman fyysisen että henkisen tilan, jota kukaan ei pääse tallaamaan. Sen edellytyksenä on kuitenkin useimmiten raha. Minulla on mahdollisuus laittaa parisataa euroa kuukaudessa työhuoneen vuokraan, mutta sen eteen on todella tehtävä töitä. Täällä on vain välttämättömin: tämä kirjoituspöytä, lipasto, nojatuoli ja sänky. Huonekalut ovat isovanhempien peruja. Huone on kuin aikamatka 1930-luvulle. Tahtoisin sisustaa hieman toisin, mutta taas tulee vastaan raha. Välillä haaveilen puoli päivää helsinkiläisissä sisustusliikkeissä.
Tuskin monikaan nainen enää kuitenkaan elää tilanteessa, jossa ainoastaan mies pitelee kukkaronnyörejä. Ongelma on vain siinä, että naisen rahat menevät tutkitusti arjen hankintoihin, jotka ovat näkymättömiä silloin, kun ne on tehty, ja näkyviä silloin, kun niitä ei ole tehty. Nainen ostaa ruuan, lasten vaatteet, maksaa laskuja sinne tänne. Pitää äitiys”lomaa”, käyttää vanhempainvapaan täysimääräisesti ja jää sen jälkeenkin kotiin pienten lasten kanssa. Myöskään eläkettä ei kerry. Ja yhä näyttää siltä, että mies kuluttaa rahojaan harrastuksiinsa enemmän kuin nainen – tai kalliisiin hankintoihin, jotka ovat näennäisesti yhteisiä, kuten megasuuri tv tai tuhansien arvoinen polkupyörä. Ja yksi suurimmista riidanaiheista parisuhteessa on raha. Pitäisikö ihmisten tehdä avioehdon lisäksi myös sitova sopimus varojen käytöstä yhteisiin kuluihin? Ja jakaa kustannukset prosentuaalisesti oikeudenmukaisesti. Jos toinen tienaa kaksi kertaa enemmän, maksakoon sitten kaksi kertaa summan, jonka toinen pulittaa kodin hankintoihin.
Nuoruudenystäväni joutui aikoinaan avioeron yhteydessä tilanteeseen, jossa häneltä on tivattiin todisteeksi kuitteja niistä kaikista arkisista menoista, jotka hän oli kustantanut. Siis kuitteja ruokakaupasta 15 vuoden ajalta, päiväkotimaksuista, vaippakustannuksista, verhoista, bensiinistä, astioista. No, tehän tiedätte. Miehellä oli kaikki kuitit tallella omista hankinnoistaan kodin hyväksi: kuitteja rakennustarvikkeista, sähkömiehen palkkiosta ja niin edelleen. Mies oli hankkinut asianajajan, joka kyllä osasi hommansa. Niinpä ystäväni jäi lopulta rutkasti miinukselle, kun lusikat menivät jakoon. Mutta mies tarjosi hänelle armosta kotiapulaisen nettopalkkaa kahden vuoden ajalta, viidentoista vuoden avioliiton ja kolmen lapsen jälkeen. Sen suurempaa nöyryytystä saa hakea.
Oma raha turvaisi myös tulevaisuuden. Mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta sijoitusasuntoihin. Pienipalkkaisen on tänä maailmanaikana vaikea tulla toimeen, monilla on jopa useampi työpaikka, jotta arki sujuisi. Aivan liian moni nainen elää kuitenkin veitsi kurkulla: mistä rahat vuokraan, laskuihin, pamahtaako maksuhäiriömerkintä? Sekä koronamaailmassa että normaalitilanteessa lomautus voi tulla eteen koska hyvänsä, jopa irtisanominen. Kelan tuet eivät ole onni ja autuus ihmiselle, joka on tottunut pärjäämään itse. Luojan kiitos tukea on sentään mahdollista saada. Ja seurakunnat ovat osallistuneet omalla tavallaan ruokakassijakeluiden tai muun avun muodossa. Jonoissa on näkynyt ihan tavallisia naisia, jopa lapsineen. Kun tilillä on yksitoista senttiä, muu ei auta.
Oma huone, omat rahat. Kyllä kai Virginia Woolf tajusi, millainen utopia se saattaa olla – myös 2020-luvun naisille.
