Naapurini Svetlana pakeni Ukrainasta kahden poikansa kanssa viime maaliskuussa. He ajoivat ikivanhalla pakettiautolla kymmenen päivää halki itäisen Euroopan ja pääsivät lopulta lautalla Tallinnasta Helsinkiin. Auton tavaratilassa oli kolme reppua ja pari muovikassia vaatteita.
Perheen lapset, 15-vuotias isoveli ja 8-vuotias pikkuveli jaksoivat juuri ja juuri riisua päällysvaatteensa ja juoda kupin teetä, ennen kuin nukahtivat levottomaan uneen huoneensa patjoille. Emme olleet ystäväni Tainan kanssa vielä ehtineet saada lapsille kunnon sänkyjä, oman ylimääräisen vuoteeni olin jo antanut Svetlanalle. Hän itki väsymyksestä ja kiitollisuudesta. Kiitos ei ollut tarpeen, mutta kylläkin halaus, jonka saimme häneltä. Ymmärsimme toisiamme äiteinä, mutta minä ja ystäväni emme voineet edes kuvitella, millaisista kauhuista Svetlana perheineen pakeni. Mies oli jäänyt taistelemaan Kiovaan, ja muutamaan päivään häneen ei ollut saanut yhteyttä.
Netin käännösohjelmista oli hyvä apu, kun selvittelimme käytännön asioita: ilmoituksia viranomaisille, toimeentulotukea, lasten kouluja, suomen kielen opintoja, mahdollisia työpaikkoja, vuokra-asuntoja, lista on loputon. Onneksi perhe pääsi alkuun ruotsalaisen metodistikirkon omistamassa kerrostalossamme, jossa vuokrat ovat inhimillisiä. Alkuun kirkko antoi vapaakuukausia vuokranmaksusta. Keräsimme ystävien avustuksella tarpeellisia tavaroita peitoista haarukoihin ja tekemistä legopalikoista suomen kielen oppikirjoihin.
Muutaman viikon kuluttua Svetlana ja pojat uskalsivat jo nukkua levollisesti. Kehoon jäänyt hälytystila alkoi antaa periksi, kun ei tarvinnut pelätä räjähdyksen ääniä. Kun pienempi poika kiukutteli ensimmäisen kerran koko aikana, huokaisimme helpotuksesta. Kahdeksanvuotias tunsi olonsa niin turvalliseksi, ettei tarvinnut jatkuvasti olla kiltti. Isoveli on kuitenkin edelleen kovilla, sillä hän otettuaan perheen miehen paikan alkoi kantaa kaikkien murheita. Hän oli huolissaan myös toimeentulosta, ja haki töitä. Nyt hän työskentelee iltaisin ja viikonloppuisin lähikahvilassa koulunkäynnin ohella.
Koulu on lapsille linkki ystäviin, normaaliin elämään, suomalaiseen yhteiskuntaan. On ilmiselvää, että vaikka kotiinpääsy on etusijalla, on yritettävä sopeutua nyt vallitsevaan tilanteeseen. Lapset ja nuoret tarvitsevat tavallista, tylsääkin arkea, elämän ennustettavuutta ja rutiineja. Ikävä ja pelottavien kokemusten jättämät tunteet ovat nekin sallittuja ja niistä voi ja täytyy voida puhua.
Ehkä kaikkein tärkeintä onkin järjestää ukrainalaislapsille turvallisia aikuisia, joille vaikeista asioista voi puhua. Traumaterapeutteja ja erityisopettajia ei ole koskaan rauhan aikana Suomessa ole tarvittu yhtä kipeästi kuin nyt. Kyse ei ole vain käsillä olevan tilanteen hoitamisesta, vaan katse on käännettävä vuosikymmeniä eteenpäin. Vain riittävän ehjä ihminen kykenee ottamaan vastaan sekä hyvää että pahaa. Perusturvallisuus antaa mahdollisuuden hallita arkea, kykyä tehdä työtä, pitää huolta itsestään ja toisista – ja rakastaa.
Sotakaluston lahjoittaminen Ukrainaan ei siis riitä. Se antaa toivoa, mutta kriisi on todellisuutta myös toisaalla. Sodista kärsivät aina ensimmäiseksi lapset. Suomesta lähetettiin talvi- ja jatkosodan aikana noin 70 000 lasta turvaan pääasiassa Ruotsiin. Karjalasta lähti kotoaan 400 000 suomalaista, suuri osa lapsia. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin nähtiin ja tunnustettiin lasten traumat. Nyt meillä on myös kansakunnan omaan historiaan liittyvää tietoa, jota on syytä soveltaa tähän päivään. Kyse ei ole aina rahasta, vaan asenteesta. Lapsi on linkki menneisyyden, nykypäivän ja tulevaisuuden välillä. Hänen tarpeensa on tunnustettava ja niihin on vastattava. Traumaterapia, koulu ja harrastukset auttavat toipumaan ja sopeutumaan.
Minua huolestuttaa, että alun myönteinen ja avulias suhtautuminen ukrainalaispakolaisiin on suomalaisten keskuudessa laantunut. Olen huomannut jopa vihamielistä suhtautumista. Se on karmeaa, varsinkin kun meillä on omakohtaista kokemusta vain parin kolmen sukupolven takaa sotapakolaisuudesta, evakkojen hädästä ja sotalapsuudesta. Yhtäkkiä sillä ei vaikutakaan suomalaisten silmissä olevan tarttumapintaa nykytilanteeseen. Olemme sulkemassa muistimme sisältämään vain oman historiamme kriisitilanteet. Auttaminen alkaakin tuntua vaivalloiselta, lahjoitukset rahan kerjäämiseltä, vieras kieli ärsyttävältä, vapaaehtoisten työ kilven kiillotukselta. Miksi? Sotaan ja uutisointiin väsyy. Torjumme tilanteen, mutta monesti syynä on pelkkä mukavuudenhalu. Sota ei ole viihdettä, jota voi niellä huolettomasti kuin television murhasarjaa, Me syvässä rauhantilassa elävät emme voi kuvitellakaan ukrainalaisten todellisia kauhuja.
Matkustin kesällä pitkin poikin Eurooppaa junalla. Budapestin itäisellä rautatieasemalla oli virallinen infopiste, jossa autettiin maahan rautateitse saapuvia ukrainalaispakolaisia. Oli liikuttavaa nähdä sen edessä kyltti, jossa luki monella kielellä “Tervetuloa, olet nyt turvassa.” Sekä fyysinen että henkinen turva mahdollistavat sen, että ihminen voi toimia, tehdä työtä, opiskella, kasvattaa perhettä ja kehittää itseään.
Turvallisessa yhteiskunnassa suomalaisilla on se rikkaus, että he voivat herättää turvallisuuden tunteen hätää kärsivissä ihmisissä. Asenne ratkaisee eniten, ei yksittäinen rahalahjoitus. Siitä on suuri apu, mutta ihmisen kohtaaminen ihmisenä on tärkeämpää: voi vaikka alkuun esitellä itsensä, kysyä mitä kuuluu? Voi neuvoa, mistä löytyy oikea bussipysäkki, auttaa etsimään kaupasta tattarijauhoja, antaa lastensa leikkiä pakolaisten kanssa, kutsua kahville. Tarvitaan vain ilmainen käännössovellus puhelimeen, niin kommunikaatio toimii. Ja sehän toimii muutenkin, vaikka sitten piirtäen ja viittoen.
Svetlana ja pojat pyytävät silloin tällöin iltateelle. Koko keittiö on täynnä post-it – lappuja: jääkaappi, maito, leipä, seinä, tiskiallas, kukka… Yhdellä lapulla on numerot nollasta kahteenkymmeneen, toisella kaikki hyvän päivän ja illan toivotukset, kolmannella viikonpäivät. Nyt kaikki puhuvat suomea sen verran kuin osaavat, käytämme käännössovellusta tai englantia vain silloin, kun emme millään ymmärrä toisiamme.
Perheen isä on nyt melko korkea-arvoinen upseeri etulinjassa. Häneen on vaikea saada yhteyttä, emmekä nyt tiedä, mikä tilanne on. Suruviestiä ei onneksi ole kuulunut. Mutta se voisi tulla minä hetkenä hyvänsä.
Siispä ukrainalaisia ei saa unohtaa oman mukavuudenhalunsa takia. Sota on tullut lähemmäksi kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Myös suomalaisten turvallisuudentunne horjuu, mutta Venäjän Suomeen kohdistamat propagandapuheet eivät ole lähelläkään Ukrainassa tapahtuvaa massamurhaa, raiskauksia, tuhoa ja hävitystä.
Olemme vahvoja ainoastaan yhtenä rintamana. Ihmisyyden rintamana. Sellaisena, joka välittää ja tekee, ei vain peukuta facebookissa. Älkää siis väsykö ja jättäkö aukkoja rintamaan.
