Moni nainen kärvistelee avioeron jälkeen talousvaikeuksissa. Arkimenoja ei voi enää jakaa, jos niitä koskaan jaettiinkaan oikeudenmukaisesti. Minulla on kokemusta siitä, kuinka vaimon tulot hupenevat ruokakauppaan, päivähoitomaksuihin, lasten vaatteisiin, polttoaineeseen, vakuutuksiin, yleisiin kodin hankintoihin pannuista ja kattiloista sisustukseen. Ja niihin pikkulaskuihin, joista kasvaa lopulta valtava kasa.
Rehellisyyden nimissä mies usein maksaa suuria hankintoja, jotka ovat näkyvämpiä, kuten auton tai remontin. Molemmat osallistuvat siis kodin menoihin – mutta eivät tasavertaisina. Moni ei omaksi vahingokseen hoksaa, että kodin kustannukset pitäisi suhteuttaa kummankin tuloihin. Jos saa itse palkkaa vain kolmanneksen siitä summasta, jonka mies tienaa, on syytä pysähtyä miettimään. Varsinkin, jos enemmän ansaitseva ei ymmärrä maksaa kahta kolmasosaa menoista, kun lasketaan yhteen aivan kaikki kustannukset autoverosta kurahaalareihin. Muutoinhan pienempituloisen panos on suhteutettuna toisen tuloihin paljon suurempi.
Raha-asiat kannattaisi keskustella halki jo ennen avioliittoa, joka on myös juridinen sopimus, ei vain rakkaudesta solmittu lupaus. Jos toisella on alun perin paljon omaisuutta, kuten esimerkiksi suvun maatila, hän saattaa haluta suojata sen mahdollisten tulevien vaikeuksien varalta. Se on ihan järkevää, eikä riidan aihe. Avioliiton aikana hankittu omaisuus jaetaan erossa tasan. Tai sitten ei.
Avioehto voidaan nimittäin tehdä myös liiton aikana. Jos toinen osapuoli vaatii sitä, punainen lippu liehuu. Satavarmasti tähtäimessä on ero, jota pedataan huolellisesti.
Tunnen naisen, joka oli juuri päässyt psykiatrisesta sairaalasta. Häntä oli hoidettu vakavan masennuksen takia. Mies istutti toipilaan keittiön pöydän ääreen keskustelemaan rahasta ja vaati avioehtoa. Mistään ei suoraan ilmennyt, että edessä olisi ero ja miehen takataskussa uusi suhde.
Mies löi eteen laskelmansa, joiden mukaan naiselle ei avioliiton aikana hankitusta omaisuudesta jäisi mitään. Naisen kysyessä, eikö hänen panoksensa ollut minkään arvoinen: kaksi yhteistä lasta, tulonmenetykset äitiyslomasta ja vanhempainvapaista ja kaikki ne kodin juoksevat arkiset menot? Mies vaati todisteeksi kuitteja yhdentoista vuoden liiton ajalta. Itse hän oli säilyttänyt joka ikisen kuitin muun muassa autosta, autotallin rakentamisesta, omakotitalon ja kesäkodin remonteista. Nainen ei voinut mitenkään näyttää kaikkia kuitteja päivittäisistä hankinnoista. Joten miehen mukaan kiinteä omaisuus jäisi hänelle.
Armollisesti mies laski lopulta naisen yhdentoista vuoden panoksen arvoksi kotiapulaisen taulukkopalkan mukaisen summan kahden vuoden ajalta nettona. Ja ilmoitti myös suoraan arvion perustaksi, että kyseessä on kotiapulaisen palkka. Nöyryytetty vaimo ja lasten äiti sai siis satojen tuhansien eurojen arvoisesta omaisuudesta 20 000 euroa. Hän ei ollut täysissä voimissaan, vaan vakavasta masennuksesta vasta toipuva, lannistettu ja manipuloitu, eikä hän osannut hakea itselleen apua. Mies oli teettänyt paperit valmiiksi juristillaan. Niinpä lopputuloksena naista kohtasi taloudellinen katastrofi.
Kahden pannukakuksi lässähtäneen avioliiton kokemuksella en itse solmisi minkäänlaista liittoa ilman, että raha tulee puheeksi ajoissa. Sopimukset voidaan tehdä myös kirjallisina, vaikkapa juristin avulla. On laskettava tarkkaan, kuka maksaa ja mitä, ja miten mahdollinen ero vaikuttaisi asiaan. Useimmiten naiset joutuvat penninvenyttäjiksi, joten on vain järkevää varautua ihan kaikkeen. Olen itsekin sinnitellyt, toivonut löytäväni tiukkoina aikoina edes muutaman euron takintaskusta, sairastanut ja menettänyt työtilaisuuksia. Vaikeudet ovat opettaneet. Olen päättänyt suojata vähäisen omaisuuteni parisuhteissani, pitää isoäidiltä perimäni hopealusikat vastedes itselläni ja syödä niillä sitä, mitä huominen tarjoaa. Toivottavasti mansikkahilloa ja kermaa, unohdetaan se pannukakku.
