Sydämeen sattuu, kun kuulen viisikymppisten ikätoverieni surevan, kuinka “parasta ennen” -päivämäärä on ohitettu. Moni kokee olevansa näkymätön, miesten tai naisten katseet tuntuvat suuntautuvan läpi tai ohi. Ne katseet, joita soisi saavansa. Arvostavat, ihailevat, hyväksyvät, intiimit ja sänkykamarikatseet. Aivan kuin (ja tämä kirjoitus koskee naisia) naisellisuus ja seksikkyys katoaisi, kun ikä alkaa viidelläkymmenellä.
Viisikymppisenä olisi pysyttävä niissä ahtaissa raameissa, mihin meidät keski-ikäiset naiset asetetaan, ja mihin me joko ihan itse tiedostaen tai useimmin tiedostamatta tungemme itsemme. Leikattava hiukset tietyllä tavalla, pukeuduttava allit ja selluliitit peittävästi, lakattava katsomasta miehiä sillä silmällä. Muistan, kun itse menin showtanssikurssille ja nuori miesopettaja kysyi, olenko varmasti oikeassa paikassa, senioreiden hathajooga on viereisessä salissa. Jäin showtanssiin ja pinnistelin veren maku suussa tunnin loppuun. Olin surkea, mutta lähdin voittajana. Vieläkin harmittaa, että jätin hauskuuden ensimmäiseen ja ainoaan kertaan. Opin puolesta sanasta. En ollut showgirl -ainesta, enää pitkiin aikoihin. Mutta löysin muuta: ystäväni on burleskitaiteilija ja opettaa sitä harvakseltaan. Menin kerran hänen ohjaukseensa ja löysin itsestäni naisellisuutta ja säteilyä. Burleskissa mikään vartalo ei ole vääränlainen, ikä ei merkitse mitään ja seksikkyys saa näkyä tavalla, joka on itselle luontevinta. Kukaan ei katso ohi tai paheksu löllyvää vatsaa tai muhkuraisia reisiä. Kyse ei myöskään ole strippauksesta, vaikka vaatteita vähennetäänkin. Burleski on esittävän taiteen muoto, jossa säteillään feminiinienergiaa. Siksi yleisössä istuukin tavallisesti huomattava enemmistö naisia. Monelle esitykset ovat peili, josta näkee itsensä toisenlaisena, hyväksyvänä ja iloittelevana. Minäkin voisin olla lavalla, minäkin voisin näyttää, miten nautin itsestäni ja koviakin kokeneesta vartalostani.
Vaihdevuodet ovat syvältä, ja useimmiten ne ovat viisikymppisille arkea. Itse olen ollut ärtyneempi kuin ennen. Välillä haluan eristäytyä täysin muista ihmisistä, jatkuva sosiaalisuus on kuluttavaa. Kuumia aaltoja en ole kokenut, mutta sitäkin enemmän unettomuutta. Leukaan ilmestyy ihmeellisiä haivenia. Lonkkiin sattuu kävellessä. Huomaa yhtäkkiä, että elämää on takana enemmän kuin edessä. Minua on alettu kutsua rouvaksi ja teititellä. Tosin se tuntuu aika hauskalta.
Mutta ne katseet. Jotkut elävät hyvässä liitossa, toiset sinnittelevät vielä, ja kolmannet ovat tulleet sinkuiksi joko vastoin tahtoaan tai omasta halustaan. Yhteistä monilla – sekä huonossa liitossa että tahtomattaan sinkkuna elävillä – on silloin tällöin iskevä yksinäisyyden tunne: olisipa ihanaa rakastua. Se on yhä vaikeampaa. Mahdollisia miespuolisia kumppaneita ei välttämättä kiinnosta nainen, jolla on menneisyys, itsekunnioitusta ja haluja. Miehen katse myös kohdistuu paljon helpommin vielä synnytysiässä oleviin naisiin. On biologinen fakta, että nuoruudella on tässä asiassa ässä hihassa. Mies pystyy hedelmöittämään naisen kuolemaansa asti, naisella on rajoituksensa.
Rakastumisen toive on niin vahva, että se joskus ylittää realismin. Ihminen rakastuukin rakkauden huumaavaan tunteeseen, ei itse ihmiseen. Tinderissä ja muissa deittisovelluksissa on tarjolla koko toiveikkaiden kirjo. On täyttä onnen kauppaa löytää ihminen, joka aidosti on läsnä omana itsenään ja haluaa jakaa elämän kanssasi sen sijaan, että hakisi salaista seksiseuraa. Ja vaikka toivomiasi ehdokkaita löytyisikin, ilman kipinää hommasta ei tule mitään. Tai elämäntilanteet ovat liian erilaiset. Tai mahdollinen kumppani asuu toisella puolen maapalloa. Esteitähän riittää. Silti me toivomme ja uskomme – ja kiirehdämme ehkä pettymyksestä toiseen. Pienenkin mahdollisuuden koittaessa takerrumme kiinni ihastumisen tunteeseen ja suunnittelemme mielessämme jo kesähäitä. Se on aivan luonnollista, ihminen tarvitsee turvaa ja jatkuvuutta. Tarve nivoutuu mielessämme perinteiseen avioliittoon.
Olen seurannut läheltä erään yksinäisen tuttavani nettisuhdetta toisessa maassa asuvaan ihmiseen. Kyse on ilmiselvästi huijauksesta, mutta tuttavani ei suostu hyväksymään selitystä. Hän on minua vanhempi leski, jonka varat alkavat huveta nettiystävän tarpeisiin. He eivät ole koskaan tavanneet todellisuudessa, vaikka tuttavani on lähettänyt matkarahat moneen kertaan, jotta ihastus pääsisi Suomeen. Ihastus on myös vaatinut avioliittoon vihkimistä heti, kun hän saapuu. Muutoin hän ei voisi tulla yöpymään saman katon alle. Myöskään tuttavani aikuisille lapsille ei pitäisi asiasta kertoa mitään. Kaikki varoitusmerkit ovat olemassa, mutta rakastetuksi tulemisen tarve ja rakastumisen hormonihuuma sokeuttavat tuttavani. Mikä tahansa on hänestä parempi kuin jäädä aivan yksin elämän auringonlaskussa.
Mutta on myös totta, että rakkaudessa ei ole parasta ennen -päivämäärää. Ikäihmisten hoitokodeissa on rakastettu ja vietetty häitä. Olen nähnyt onnellisia 80-vuotiaana tavanneita pareja. Ja vanha ihminen ei ole vain vanha ihminen, kuten nuoret saattavat lokeroida. Näin kerran eräässä galleriassa valokuvan, jossa vanha nainen nojasi junan ikkunaan ja katseli maisemaa. Ikkunasta heijastui peilikuvana sama ihminen, mutta nuorena sairaanhoitajana, entisessä ammatissaan. Se oli minulle pysäyttävä ja oivaltava hetki. Onkin niin, että meissä elävät samaan aikaan kaikki ikäkautemme tunteet ja kokemukset: pienen tytön, koululaisen, teinin, nuoren aikuisen, ruuhkavuosia elävä perheenäidin, eläkeläisen, vanhuksen. Kaikki he haluavat tulla rakastetuiksi. Silti, ihminen joka sitä kokonaisuutta sinussa rakastaa, on erillinen ja tunteva, ei vain tarpeiden tyydyttäjä. Hän ansaitsee vastavuoroisuutta.
Rakastunut on myös itsekäs. Hän saattaa poimia rakkautensa kohteesta ne seikat, jotka miellyttävät ja täydentävät hänen maalaamaansa kuvaa, ja jättää huomiotta muut. Ne muut saattavat kuitenkin olla äärimmäisen tärkeitä toiselle osapuolelle. Silloin on varmasti edessä kriisi ennemmin tai myöhemmin. Kun täydelliseksi koottuun kuvaan tulee virhe, se saattaakin olla rakastuneesta täysin pilalla. Tunnen naisen, jonka toinen rinta oli leikattu pois syövän takia, ja tilalle oli muotoiltu implantti. Hän tutustui mieheen, joka suurin piirtein palvoi maata hänen jalkojensa alla. Nainen oli kertonut asiasta, mutta ilmeisesti se ei todentunut miehen mielessä ennen kuin nainen riisuutui miehen edessä ensi kertaa. Mies kokeili rintoja ja ilmoitti, ettei pysty tähän. Nainen jäi pukemaan ylleen miehen poistuttua ovesta pikatahtia.
Ikä, ulkonäön muutokset, peitossa olevat vaivat ja virheet ovat elämää. Ihminen ei koskaan kuitenkaan lakkaa haaveilemasta rakkaudesta, oli se sitten minkä muotoista ja väristä tahansa. Miten ihanaa onkaan saada rakastava katse. Ja miten musertavaa on jäädä näkökentän sumuiseksi hahmoksi. Monien mielestä “parasta ennen” -naisten pitäisi pysytellä tontillaan. Ei ainakaan osallistua yhteiskunnallisesti (=kukkahattutätejä!) Ei käydä baareissa (= epätoivoinen iskemässä ketä tahansa). Ei ajaa moottoripyörällä tai autolla (= taas vanha reikä ratissa). Ei istua pörssiyritysten hallituksissa (= ei se oikeasti ole pätevä, mutta piti saada naiskiintiö täyteen).
Totuuden nimessä on myönnettävä, että vanheneminen pelottaa minua. Ja pelottaa, että loppuelämä kuluisi ilman, että kukaan rakastaisi. Millaista sitten sen rakkauden pitäisi olla? Ehkäpä viimeistä hulluutta, pyörrettä ja kierrettä, seikkailua – ja välillä seesteistä, hyväksyvää ja hiljaisesti uudistavaa lämpöä. Niinhän se on, iästä riippumatta. Runoilija Eeva Kilven sanoin:
Herra, opeta meitä hyväksymään vanhojen rakkaus, nuorten rakkaus, keski-ikäisten ihmisten rakkaus, rumien rakkaus, lihavien rakkaus, köyhien rakkaus, huonosti puettujen rakkaus ja yksinäisten rakkaus. Opeta meitä hyväksymään rakkaus, me niin pelkäämme sitä.
(Laulu rakkaudesta, 1972)
