Yhden naisen naistenlehti
You Are Reading
Että tsemppiä vaan!
0
Hyvinvointi, Mielenterveys

Että tsemppiä vaan!

Kiehun raivosta. Ystäväni isä meni psykoosiin. Hän on alkoholisti, joka ei pääse jaloilleen. Tässä tilanteessa ei ollut kyse vain viinasta, vaan psyykkisestä sairaudesta. Hän ajeli aivan sekopäisenä, harhojen vallassa, autolla hakemaan lapsenlastaan junalta. Onneksi teini oli päässyt kotiin omin avuin. Joku soitti poliisit, ja isää lähdettiin viemään kotikaupungin, Vaasan keskussairaalan päivystykseen. Luojan kiitos, hän ei ollut ehtinyt kolaroida kohtalokkain seurauksin.

Ja mitä tapahtui päivystyksessä? Isää ei haluttu ottaa vastaan psykiatrian puolelle, koska päihdeongelma pitäisi hoitaa ensin. “Sitä masennusta voidaan hoitaa sitten, kun hän ei enää juo”, ilmoitti päivystävä sairaanhoitaja, “ja siihen voi kyllä mennä aika kauan”. Masennusta? Kun ihminen on psykoosissa, järjen ulottumattomissa, se ei ole masennusta! Ja täysin epäloogisesti poliisien oli lain mukaan pakko jättää auton avaimet isälle – ja auto pysäköitynä sairaalan pihaan. Isää ei kirjattu tahdonvastaiseen hoitoon, mikä olisi ollut järkevintä kaikkien kannalta. Osastot olivat kuulemma täynnä. Potilasta makuutettiin siis somaattisen eli fyysisen puolen päivystyksessä vahvasti lääkittynä.

Ystäväni soitti useita kertoja sairaalaan, vain kuullakseen epämääräisiä lupauksia lääkärin soitosta takaisin ja lähetteen saamisesta tahdonvastaiseen hoitoon. Kului tunteja, kukaan ei soittanut. Ystäväni otti yhteyttä Vaasan kriisipäivystykseen. Sosiaalihoitaja oli ainoa, joka osasi kertoa, mitä tehdä. Hän myös soitti sairaalaan ja kertoi omaisen näkemyksen asiasta. Isä oli vaaraksi itselleen ja muille. Auto oli käytössä, ja isä oli edellisellä viikolla ollut samassa tilanteessa – eikä saanut osastohoitoa. Kului vain muutama päivä, kunnes psykoosi iski uudelleen. Ystäväni äiti, hänkin yli 70-vuotias, pelkäsi kotona henkensä edestä, aviomies oli ollut pitkään aggressiivinen.

Syntyi jälleen pattitilanne. Somaattisen hoidon mielestä psykiatrinen puoli pitäisi hoitaa ensin, psykiatrian hoitotaho kertoi päinvastaista. Sairaalasta vakuuteltiin illalla, ettei isää noin vain palauteta kotiin – kunnes päivystävä lääkäri ilmoitti, että mies on rauhoittunut ja voi lähteä. Kello 23.30 yöllä! Totta kai hän oli rauhallinen kaikista lääkkeistä, mitä häneen oli pumpattu. Ystäväni äidille soitettiin sairaalasta, että aviomies oli jo taksissa. Vaimolla ei ollut yhtään aikaa valmistautua ja lähteä turvakotiin.

Ja miten ystäväni äitiä autettiin? Sairaanhoitaja ilmoitti puhelimessa, että tilanne on tosiaan valitettava, mutta “tsemppiä nyt vaan sinulle!” Että mitä???????

Törmään jälleen kerran samaan ongelmaan: vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee – ja psykiatrinen osaaminen perusterveydenhoidossa on ala-arvoista. Se ei ole henkilökunnan syy, vaan puutteellisten resurssien ja koulutuksen. Tavallisessa päivystyksessä ei luukulla kohdattavan hoidon tarpeen arvioijalla yleensä ole mitään käsitystä siitä, mitä mielenterveyspotilas tarvitsee. Hoitosuhde ei välttämättä ala ollenkaan, jos edes lääkäriin ei pääse. Koulutus kohdata mielenterveyden ongelmia on olematonta. Päihdepsykiatriasta ei tiedetä senkään vertaa. Omaisia ei kuunnella, jos he vaativat tietoa tai kertovat kokemuksistaan, heidät luokitellaan hankaliksi. Joten soittoa ei kuulu, osastopaikkaa ei heltiä – minusta on aivan sama, ovatko osastot täynnä, se ei ole potilaan ongelma. Hän tarvitsee turvallisen paikan, jossa ei voi vahingoittaa itseään eikä muita.

Kun poliisi tuo apua tarvitsevan paikalle, luulisi sen riittävän hoitotarpeen perustaksi. Mutta ei, jos potilas onnistuu sanomaan muutaman järkevän lauseen, hän ei näköjään tarvitse apua. Miksi todistustaakka hoidon tarpeellisuudesta lankeaa potilaan harteille? Jos saavut päivystykseen jalka murtuneena, se leikataan, kipsataan, saat pyörätuolin tai sauvat ja jälkihoitona fysioterapiaa. Ei kysellä, onko sinulla joku läheinen kotona, joka voisi hoitaa homman? Tai menisitkö vaikka saunaan tai lenkille, niin kyllä se siitä!?Psykiatrinen potilas pannaan pelistä pois rauhoittavilla lääkkeillä muutamaksi tunniksi ja lähetetään sitten kotiin toipumaan, muutama pilleri mukana. Eikä vahingossakaan oteta selvää, mihin olosuhteisiin hän päätyy tai miten omaiset selviävät tilanteesta.

Psykiatrisia sairaalapaikkoja vähennetään jatkuvasti. Avohoito on vain tilastoja kaunistava ratkaisu, joka ei sovi läheskään kaikille. Turvallisen hoitopaikan on löydyttävä, muuten kyseessä on heitteillejättö – ja se on rikos.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *