Yhden naisen naistenlehti
You Are Reading
Soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa
0
Elämäntarina, Hyvinvointi, Matka, Yksinäisen naisen juna

Soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa

Yksinäisen naisen juna matkaa Tanskasta Berliiniin, joka kituu helleaallon kourissa. Kaupungilla ei kannata kulkea ilman vesipulloa. Puistoissa on varjoisampaa ja hieman viileämpää. Istumapaikkaa on vaikea löytää, penkeillä nukkuu raskasta unta moni sellainen, joka näyttää elämässä kolhiintuneelta. Päänalusena on milloin muovikassi, milloin joku vaatekappale. Penkkien liepeillä käydään huumekauppaa, puistokäytävillä tulee vastaan ihmisiä sairaalloisen vauhdikkaina ja levottomasti täristen tai katse kääntyneenä sisäänpäin, todellisuuden tuolla puolen.

Raahaan matkatavaroitani rautatieasemalta majapaikkaan, kunnes äkkään suuren rakennuksen, joka edustalla liehuu lippu: Berliner Stadtmission. Kaupunkilähetys. Ehkä niin kuin Helsinki Missio? Kurkkaan sisään ja kysyn.

Berliner Stadtmission on valtava järjestö. Työntekijöitä on liki 200 ja vapaaehtoisia tuhatkunta. Sillä on meneillään satakunta erilaista projektia. Osa rahoituksesta tulee julkiselta puolelta, lähetys tekee yhteistyötä julkisten sosiaalipalvelujen kautta.  Osa kertyy lahjoituksista ja testamenttilahjoituksista. Tässä suurimmassa yksikössä on myös hallintotiloja, mutta kaupungissa on muitakin yksiköitä. Ehkä vaativin on Hauptbahnhof, juuri päärautatieaseman seutu. Siellä apua tarvitaan kipeästi.

Kaupunkilähetys pyörittää myös päiväkoteja ja saa tuloja kesäisin nuorisohostelleista. Vanhusten, liikuntarajoitteisten ja kodittomien asuminen ovat yksi tärkeimmistä kohteista. Stadtmission majoittaa lisäksi pakolaisia. Monet Irakista ja Afganistanista tulleet ovat asuneen lähetyksen taloissa jo vuodesta 2015. Nyt pakolaisia tulee Ukrainasta.

Järjestö ulottuu kaikille elämän alueille. On ruokajakoa, vaatejakoa ja huoltoa, talossa saa käydä suihkussa ja pestä vaatteensa, hyllyillä on lahjoitettavia hygieniatarvikkeita. Lähteissämme  portaissa tulee vastaan nuorimies kokin asussa. -Olen entinen koditon. Sain töitä ja kodin täältä, hän kertoo.

Pihamaalla riuskat miehet tyhjentävät pakettiautoa lahjoitetuista vaatteista. Ne lajitellaan tarkasti, jotta vaatteet löytäisivät sopivan käyttäjän. Mitään rikkinäistä tai kulunutta ei jaeta. Pakettiauton vieressä on ambulanssi. Sitä tarvitaan useasti, Berliini on kova kaupunki osattomalle. Stadtmissionilla on myös oma terveysasema, joka lääkitsee haavat ja taudit. Lääkärit ja hoitajat ovat vapaaehtoisia. Sisemmällä hallintorakennuksessa on pieni kappeli. Täällä elää näköjään myös Pelastusarmeijan motto ”soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa”.

Nyt katson kaupunkia toisin. Uutuuttaan kiiltävien autojen ja luksusmuotikauppojen keskellä kulkee ihmisiä, joilla ei ole mitään. Keskellä hyvinvointivaltiota. Muistan vastaavan näyn Varsovasta vuosien takaa, kun olin kuvaamassa tv-dokumenttia AIDS-nuorista. Mercedes-Benzin autoliikkeen näyteikkunan edessä istui kerjäläisnainen, joka pyysikin ruokaa, ei rahaa. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen vasta jaloilleen ponnisteleva Puola ei kyennyt huolehtimaan kaikista – eikä markkinatalouden huumassa näitä vähäisimpiä ajatellutkaan.

Näyttää yhä siltä, kuin Euroopassa olisi kaksi todellisuutta, eivätkä ne kohtaa. Ongelmani ovat nimenomaan hyvinvointivaltiossa syntyneen ja kasvaneen ongelmia, vaikka toisaalta jotkut sairaudet voivat kohdella kaikkia asemasta riippumatta – niiden hoito taas ei ole tasavertaista. Minulla on koti, ruokaa, voin peseytyä, vaatteeni ovat puhtaita ja ehjiä. Voin tehdä työtä, kasvattaa perhettä, ostaa vaikka jäätelön. Tiedän, että Suomessakin on yhteiskunnan turvaverkoista pudonneita ihmisiä, joista berliiniläisten siskojen ja veljien elämä saattaa tuntua kipeän tutulta.

En tiedä yhtään, auttoivatko antamani sämpylä ja mehupurkki puolalaista kerjäläistä vai auttoiko teko vain minua pesemään puhtaaksi omaatuntoani. Niin tai näin, ainakin hän sai vähän täytettä vatsaansa. Olisiko ollut parempi, etten olisi reagoinut? Myönnän, että kymmenennen kerjäläisen kohdalla hyvinvointivaltion valkoinen korkeakoulutettu nainen alkaa väsähtää ja ärsyyntyä. Eikä kukkaron pohjalta välttämättä enää löydy kolikkoa. Ja olen myös nähnyt, kuinka päivän päätteeksi mies kiiltävänmustassa autossa hakee järjestelmällisesti kerjäläisten roposet mukeista ja pudottaa omaan rasiaansa. Aina on olemassa joku, joka hyötyy enemmän, joka kerää pikavoitot ja käyttää hyväkseen ihmisten hätää. Enkä ole itsekään syytön. Ostan silmää räpäyttämättä ketjuliikkeen t-paidan viidellä eurolla ja luulen tehneeni vain hyvät kaupat. Paita on tehty aasialaisessa hikipajassa, jossa myrkylliset kemikaalit ja pöly saastuttavat ompelijoiden ja heidän lattialla pyörivien lastensa keuhkoja. Päiväpalkka saattaa olla hädin tuskin euron luokkaa. Puuvillan viljely vie leijonanosan maailman viljeltävien kasvien vesivarannoista ja valtaa tilaa syötäviltä kasveilta. Paita kestää ehjänä jonkun aikaa tai sitten vain kyllästyn siihen. No, toki kierrätän, mutta mitä se auttaa, kun seuraavana päivänä ostan uuden ja tuen riistotaloutta ajattelematta muuta kuin omaa kukkaroani.

Mutta täällä EU:n keskipisteessä en voi tällä matkalla muuta kuin kulkea hädän ohi. Saatan katsoa silmiin ja tervehtiä. Saatan antaa muutaman kolikon. Saatan tuntea syvän pistoksen sydämessäni. Mutta kaikkein eniten tunnen vihaa yhteiskunnan toimintakyvyttömyydestä, turhautumista ja pelkoa. Tuo ihminen voisi olla minä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.