Lempiväri: vihreä, Paras ystäväni: Päivi, Inhoan: poikia, Tykkään: Jacky-makupaloista, Ketä ihailen: opettaja Maija Viléniä, Paras lukemani kirja: Viisikko aarresaarella, Mikä minusta tulee isona: äiti
Muistatko ystäväkirjat, joita täytettiin hartaasti lapsena? Löysin omani kaivellessani äitini kirjahyllyjä. Se ei ole sama kuin yllä kuvassa, kannet ovat repeytyneet. Viisitoista kymmenvuotiasta ystävääni oli kertonut siinä elämästään, suoraan, kaunistelematta. Miksi tämä tuli mieleeni juuri nyt ja miksi palaan pohtimaan ystävyyttä kerta toisensa jälkeen?
Sain eilen yllättävän puhelun. Ulkomailla pitkään asunut, nyt Unkarista kotiin palaava paras lapsuudenystäväni Terttu soitti kyselläkseen kuulumisia. Puhuimme Tertun kanssa edesmenneistä vanhemmistamme ja äidistäni, joka sairastaa Alzheimeria. Puhuimme toki myös lapsistamme, jotka ovat jo aikuisia. Muistelimme aikaa, jolloin elämä oli viatonta, täynnä toivoa ja nallekarkit maksoivat pennin kappale. Meillä oli myös salapoliisitoimisto. Luimme tietenkin kaikki Viisikko-kirjat ja Salaisuus-sarjan opetellaksemme oikeanlaista salapoliisityötä. Niissä lapsijoukko pystyi pysäyttämään rikollisten suunnitelmat oveluudellaan. Seurailimme epäilyttävän oloisia ihmisiä Tampereen kaduilla ja merkitsimme suureen vihkoon värikoodatuilla tarroilla, mitä kukin seurattava teki.
Äitimme osasivat varata aina ruokapöytään yhden ylimääräisen lautasen, sillä vietimme useimmat iltapäivät jomman kumman kotona. Tertulla oli myös kolme vanhempaa, jo teini-ikäistä sisarusta, joita ihailin. He elivät paljon jännittävämpää elämää, jossa poikia ei enää inhottu. Siskoilla oli meikkejä ja rokkibändien julisteita, ja Timo-veli oli hauska, olisin itsekin halunnut isoveljen. Teinit juttelivat asioista, joita emme ymmärtäneet. Me kaksi taas kehittelimme kaikenlaisia omia salakieliä ja merkkejä.
Kävimme koulua viereisissä pulpeteissa ihan alusta asti. Pääsimme myös yhdessä musiikkiluokalle kymmenvuotiaina. Myöhästyin ensimmäiseltä tunnilta eksyttyäni uudessa koulussa ja tuhersin jo itkua mutta rauhoituin nähdessäni Tertun hymyilemässä ja kutsumassa minua taas pulpettikaveriksi. Seuraavat seitsemän vuotta lauloimme samassa kuorossa, kuljimme konserttimatkoilla ja opettelimme soittamaan kaikenlaisia instrumentteja. Koimme myös teini-iän hiipivän sekoittamaan elämää, kaikki olikin vähitellen uutta, hiukan pelottavaa, aikuisuuden siemen alkoi itää. Pojat eivät todellakaan enää olleet inhokkeja, vaan ensi-ihastukset olivat kuolemanvakavia romansseja, tosia tai haaveilun kohteita. Myös ystäväpiiri muotoutui erilaiseksi. Meistä tuli kolme parasta ystävystä, kun uusi tyttö Riitta aloitti luokallamme.
Olen kahden viikon sisällä käynyt läpi lapsuuteni ja nuoruuteni pikakelauksella. Riitta vietti miehensä kanssa juhannuksen maalla, kuten monena kesänä aiemminkin. Nyt tunnelma oli vakavampi, perhe suri lapsen menetystä. Ja me puhuimme. Surusta, ilosta, kasvamisesta, nuoruuden toiveista. Ystäväkirja olisi saanut aivan toisenlaisia vastauksia kuin varhaisteininä sekä Riitalta että Tertulta. Ja tietenkin itseltäni. Mikään ei enää ole itsestään selvää, mustan ja valkoisen välillä on monia harmaan sävyjä, elämän arvaamattomia käänteitä, riipaisevaa rakkautta ja vihaa, katkeruutta ja anteeksiantoa.
Lapsena ja nuorena syntyneet ystävyyssuhteet ovat minulle elintärkeitä. Ystävät tietävät, mistä olet tullut ja miksi olet kasvanut sellaiseksi ihmiseksi, jollainen olet. Ystäväkirja täyttyy nyt pitkistä pohdinnoista, uudenlaisista salaisuuksista ja pelonaiheista, kiitollisuudesta ja rauhasta. Näiden ystävien kanssa ei tarvitse eikä voi teeskennellä, he näkevät lävitsesi. Joillakin heistä on kuudes aisti: he soittavat juuri silloin, kun elämäni on vaikeassa vaiheessa. Ei haittaa, vaikka edellisestä puhelusta tai tapaamisesta olisi vuosia. Suhde ei ole koskaan väkinäinen tai vieraantunut, vaan rakastava ja ymmärtävä.
Klisee on, että miehiä tulee ja menee, ystävät pysyvät. Omassa elämässäni on käynyt niin. Ja olen äärettömän kiitollinen siitä. Avioeroni jälkeen ystäväkirjani Kristiina otti yhteyttä. Hän toi minulle sängyn, sohvan ja mikä ihaninta – flyygelin sijoitettavaksi. Hän oli juuri mennyt naimisiin, ja miehelläkin oli sellainen. Molemmat eivät mahtuneet taloon, ja Kristiina arveli, että soittaminen toisi minulle muuta ajattelemista ja iloa. Itkin haikeudesta flyygelin alla. Se oli sama soitin, jonka suojissa olimme leikkineet kotia. Tunsin kielelläni kaakaon, jota Kristiinan isoäiti keitteli meille.
Aikuisena tulleet ystävät ovat aivan yhtä rakkaita, mutta heille on joskus selitettävä ja kerrottava enemmän, jotta itsestä piirtyisi kokonainen kuva. Se ei ole vaikeaa, mutta erilaista. Aikuisiän ystävyys kehittyy yllättäen hyvinkin erilaisten ihmisten välillä. Ystäväkirjaan on lisättävä paljon enemmän kysymyksiä ja vastauksia. Se toisaalta avaa myös itselle uusia näkökulmia, ehkä myös armollisuutta.
Istun tätä kirjoittaessani ystäväni Tainan vieressä. Hän nakuttelee työasioita omalla koneellaan. Taina on uskova, rakkautta täynnä oleva ihminen. Hän lukee kanssani raamattua, käymme yhdessä Tuomasmessussa ja muissakin hengellisissä tilaisuuksissa. Taina on avannut minulle todellakin toisen näkökulman elämään. Kunnioitan hänen kykyään kohdata kaikki ihmiset tasavertaisina. Osaamme rauhoittua yhdessä ja olla myös aivan hiljaa. Olemme lisäksi naapureita ja välillä teemme ruokaa molemmille, yksin on ikävää syödä. Meillä on hauskaa, kerromme hömelöitä juttuja, käymme vaikka kuuntelemassa jazzia kesäkadulla ja pulahdamme mereen. Tainan mäyräkoirasta Maunosta on tullut minullekin tärkeä, vaikka se varastaakin herkkuni vaikka sitten tunkemalla kuononsa pienen pienestä reiästä reppuuni – ja karkkipatukka on hävinnyt sekunneissa Maunon mahaan.
Tutustuin Marjaan, kun esikoiseni, nyt kolmekymppinen, oli vauva. Marja on järkevä ja hyvin naisellinen. Korkokengät ovat hänen tavaramerkkinsä. Marja on ollut tukeni avioerojeni ja muuttojeni aikaan, hän osaa pakata ja purkaa, hänen jäljiltään kaikki on aina siistiä ja tiptop. Marja osaa vetää minut maan pinnalle, jos haihattelen liikaa ja meno on kova. Hän on luotettava ja taitaa komiikan, osaa keskustella ja on kiinnostunut maailman menosta sekä politiikasta. Hänen seurassaan ei koskaan ole ikävää. Marjaan voi aina luottaa, hän kykenee tekemään myös henkisestä kaaoksesta hallittavaa. Hän on poikani kummi ja minä vastaavasti hänen poikansa. Se on kunnia ja vahva side. Ja mikä ihmeellisintä, hän kykenee taluttamaan neljää koiraa yhtä aikaa.
Heidi ja kissansa Amelie asuvat Firenzessä, enkä henno kertoa, että toivoisin monesti heidän palaavan Suomeen. Heidi on kuitenkin elementissään kiihkeän, mutta rennon Italian arjessa keittäessään kolmatta tuntia maailman parasta bolognese-kastiketta. Käyn hänen luonaan niin usein kuin voin, ja silloin jokainen päivä on juhlaa. Heidin luovuus neulesuunnittelijana ja valokuvaajana hämmästyttää minua aina uudelleen. Minä taas vedän Päivin oopperakoulua ja pakotan kuuntelemaan italialaista oopperaa, jota rakastan. Ja olen se vakavampi osapuoli, jopa tylsempi. On silti ihanaa kulkea muutama askel Heidin jäljessä ja nähdä, kuinka italialaiset miehet hengessään lakoavat hänen Anita Ekberg -tyylisen naisellisuutensa jalkoihin. Olen oppinut Heidiltä paljon, kuten hyväksymään kehollisuuteni, ja saanut uskallusta heittäytyä uuteen. Heidi on salaisuudenhaltijani, vaikenee kuin muuri.
Ja sinä, rakas nuoruudenystäväni Sonja, joka menehdyit vuosi sitten sairauden murtamana: toivon sydämestäni, että olen osannut olla ystäväsi oikealla tavalla: luotettava, totuudellinen – ja omien sanojesi mukaan jopa hauska ja lennokas. Näin kertoi minulle toinen ystäväsi. Sanasi ilahduttavat ja lohduttavat. Minulla on kova ikävä sinua. Joskus tunnen läsnäolosi. Kuvittelen myös, että tapaat muut poismenneet rakkaani ja juttelette siellä jossain, ehkä täyttäen uutta taivaallista ystäväkirjaa.
