Helsingin kaupunginteatteri on tehnyt riskiratkaisun sijoittaessaan uuden kotimaisen draaman suurelle näyttämölle. Se riski kannatti ottaa. Mikko Räsäsen tulevaisuus iskee suoraan sydämeen. Ei uskoisi, että tarina katutyömaan esimiehestä kuopan ja viemäriputkien keskellä liikuttaa syvästi. Se on kertomus ihmisarvosta ja kohtaamisesta sekä yhä näkyvästä kuilusta yhteiskuntaluokkien välillä. Näytelmäkirjailija Mika Ripatti tietää, mistä kirjoittaa. Hän on itsekin työssä Helsingissä Staran kaupunkitekniikan rakentamisessa laajan käsikirjoittajan uransa ohessa. Ja ohjaaja Heikki Kujanpää tietää, mitä tällä materiaalilla tekee. Ohjaus on vetävä ja liikuttaa tarinaa, se ei juutu luennoimaan
Kaikki kuvat Otto-Ville Väätäinen / hkt
Mikko Räsänen (Martti Suosalo) on rakentaja toisessa polvessa. Jo isä teki viemäritöitä, mutta olisi halunnut pojalleen parempaa. Nyt Mikon oma poika, lukiolainen Aapo (Paavo Kääriäinen) tahtoo jatkaa suvun miesten uralla, eikä Mikko todellakaan halua pojan lopettavan kouluaan.
Yksikään näytelmän hahmoista ei ole turha, kaikilla on tarina ja tehtävä. Mainio insinööri Kimmo Niemi (Jari Pehkonen) yrittää luovia parhaansa mukaan duunareiden ja kaupungin visioiden välissä. Lasse Kososen tyttären Ellan (Lumi Aunio) ja Aapon orastava suhde on erityisen raikas. Työmaalla on mukana myös venäläistä (Maksim Pavlenko Pavelin roolliisa) ja virolaista (Martti Manninen Aivar Tammin roolissa) voimaa, kuten on todellisuudessakin. Olen iloinen siitä, että mukaan on otettu päättäviä naisia. Vastaava työnjohtaja Jaana Mansikka (Raili Raitala) ja Sini Lounavirta (Vappu Nalbantoglu) ymmärtävät toisiaan syvästi.
Antti Mattilan kekseliäs ja rohkea lavastus, teknisesti haastava katutyömaa, vie ajatukset kaikkiin niihin monttuihin, mitä kaupunkilaiset kohtaavat. Ne kiukuttavat, koska katu on auki ja on kierrettävä “järkyttävät” 50 metriä kävellen tai kortteli autolla. Eikä tässä näytelmässä työporukka voi kertoa, että runkolinja on korjattava, koska kaupunkilaisten paskat eivät enää mahdu sinne. Sen sijaan pitää naamioida työ uudeksi pyörätieksi. On tulossa mittava kaupunkitapahtuma, joka striimataan nettiin, ja työmaan on näytettävä hyvältä ja pyörätie uudelta. Mitä väliä, jos se täytyykin kaivaa uudelleen auki. Mikko Räsänen menettää hermonsa kaupungin palvelumuotoilijan edessä, ja tulevaisuudessa saattaakin olla rikosilmoitus uhkailusta sekä pyörän rikkomisesta – ja työttömyys. Lennokkaat ideat ja työn raaka todellisuus eivät kohtaa.
Jututin väliajalla miestä, jolla on kokemusta työn aliarvostamisesta. Käsin työtä tekevät duunarit eivät ole suuressa huudossa, vaikka ilman heitä yhteiskunta ei toimisi. Kaikki eivät voi olla avainasiakaspäälliköitä. Suuri osa kaupunkilaisten palautteesta montun reunalla ei ole painokelpoista.
-Ei ole oikein, että me saamme kaiken niskaamme, ja huudellaan lapionvarteen tuntipalkalla nojailevista duunareista. Ihmiset eivät ymmärrä työvaiheita ja turvallisuutta. Toisaalta ei kaupunkikaan ole paras mahdollinen työnjohtaja. Päätöksiä tehdään aikataulullisesti päällekkäin, tai uusi työmaa kumoaa edellisen hyödyt.
Kaupungin edustaja, palvelumuotoilija Lasse Kosonen (Rauno Ahonen), on Mikon vastapari, jolla ei yhteiskuntaluokkansa ja koulutuksensa perusteella mitään kosketusta monttuelämään. Mikon rahoilla ei makseta Lassen hifistelypyörän korjausta, kun taas Lassen kotona rouva (Sanna-June Hyde) tilailee Wolt-ruokaa upeasta keittiöstä huolimatta.
Lasse Kosonen valittaa kohtelustaan Mikon esimiehelle, ja mukaan sekaantuu jo pormestarikin. “Kaupunkilaisen kohtaamisesta” on olemassa sääntö jos toinenkin, mutta toden tullen niistä ei ole hyötyä. Ihmiset on ajettava pois vaaralliselta työmaalta, vaikka sitten kantaen. Ja ralli jatkuu. En paljasta tässä juonesta enempää, mutta myös oikeassa elämässä on mahdollista löytää jonkinlainen ymmärrys.
On jo aikakin. että tavallinen duunari nostetaan keskipisteeksi suomalaisessa draamassa. Mika Ripatti laajentaa enimmäkseen keskiluokkaisen yleisön näkemystä arvokkaasta työstä.
Palaan vielä ison näyttämön valintaan. Ohjaaja on tehnyt loistotyötä lavastajan kanssa. On merkillistä, miten niin suuri tila saadaan muuttumaan sisäkohtauksissa niin intiimiksi. Toisaalta työmaan skaala on juuri niin kuin pitääkin. Videoklipit täydentävät hienosti tarinaa. Tekninen puoli on muutenkin vaativaa, droonit lentelevät työmaan yllä ahkerasti ja kaikki tekijät pukusuunnittelijasta säveltäjään ovat tehneet saumatonta yhteistyötä.
Nyt, jos koskaan, avaa silmät ja näe Mikko Räsäsen ja hänen kaltaistensa arvo. Tervemenoa teatteriin!
