Next to normal, nyt Svenska Teaternissa Helsingissä, on monesti palkittu musikaali ja saanut niin Pulizerin kuin Tony Awardin. Se käsittelee mielen sairautta sekä läheisriippuvuutta. Musikaalin hyvää tarkoittava ajatus on, että se avaa vaiettua aihetta, lievittää mielen sairauksiin liittyviä leimoja ja hävittää ennakkoluuloja. Sen sijaan näin ei nyt tapahdu. Keskityn tässä arviossa lähinnä siihen, miksi.
Olen itse mielenterveyskuntoutuja ja sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, kuten musikaalin keskushahmo, perheenäiti Diana (Maria Ylipää). Sairaus näyttäytyy jaksottaisina manioina ja syvinä masennuskausina. Välillä Diana on täysin holtiton, välillä itkuinen hermoraunio. Välillä taas saattaa kulua vuosia ilman oireita.
Perheen isä Dan (Alexander Lycke) ja tytär, teini-ikäinen Natalie (riipaisevasti näyttelevä Sannah Nedergård), yrittävät pitää homman kasassa äidin keinuessa puolelta toiselle. Perheen trauma ja todennäköinen triggeri äidin sairaudelle on suuri menetys: yksivuotiaana kuollut esikoinen Gabriel, joka ainakin äidin myös psykoottisessa mielessä on jo kasvanut miehen mittaan. Gabrielin hahmo (loistava David Lindell) on mukana Dianan näkyinä. Poika valtaa tilaa hänen mielessään, eikä suru ja kaipaus hellitä. Myös Dan on lukinnut kaiken sisäänsä, eikä voi edes mainita poikansa nimeä. Tytär Natalie taas tuntee syntyneensä vain veljensä korvaajaksi ja pinnistelee saadakseen vanhempiensa huomion. Natalie saa onneksi tukea poikaystävältään (Pontus Simm), joka on raikas tuulahdus tunkkaisessa perheessä.
Diana käy kyllä terapiassa, tosin vastentahtoisesti. Psykiatri (Denny Lekström) yrittää hoitaa Dianan haavoja parhaan kykynsä mukaan. Diana ei kuitenkaan halua lääkkeitä, joita esityksessä kaadetaan potilaan syötäväksi miten sattuu ja paljon. Kotvan kuluttua Diana heittääkin dramaattisesti lääkkeet roskiin. Tässä on ensimmäinen kompastuskivi. Jos käsikirjoitus on hukassa näinkin tärkeässä teemassa, se on vaarallista. Varsinkin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön käytettävät lääkkeet ovat tehokkaita ja pelastavat ihmishenkiä. Jokaiselle erikseen räätälöidyt lääkkeet eivät tee ihmisestä tahdotonta zombieta. Musikaalissa lääkevastaisuutta ja pelkoa suorastaan alleviivataan. mikä johtaa ennakkoluulojen sementoitumiseen. Tämä on vastuutonta esityksessä, jonka tarkoitus (todellakin toivottavasti) olisi hälventää niitä.
Toinen kohtaus, jossa näin punaista, liittyy sähköhoitoon. Dianan on valittava kahdesta “pahasta” vaihtoehdosta: joko sairaalahoitoon tai sähköhoitoon. Ikään kuin sairaalahoitokin olisi jonkinlainen rangaistus eikä hoito. Diana valitsee sähkön. Hänet nukutetaan hyvin ikävin ottein, ohimoihin johdetaan virtaa järkyttävän suurista antureista, strobovalot vilkkuvat näyttämöllä. Diana tärisee holtittomasti ja huutaa näkyjään maailmalle kuin olisi vähintään LSD-tripillä. Yhtä lailla täysin vastuuton kuvaus. Olen itse saanut sähköhoitoa, joka on tutkitusti tehokas hoitomuoto vakavaan masennukseen. Ihminen nukutetaan kevyeen noin varttitunnin uneen. sähköanturit eivät ole edes peukalonpään kokoisia ja niistä tuleva virta on erittäin heikko. Kukaan ei tärise väkivaltaisesti, eikä uni johda ihmeellisiin näkyihin, kuten Diana kokee. Muistivaikeuksia monilla on jälkeenpäin, mutta Dianapa ei muista edes kotiaan saati tytärtään. Kaikki muistot ovat pyyhkiytyneet. Mitä ihmettä käsikirjoittaja on ajatellut? Onko hän kysynyt mitään asiantuntijoilta tai kokijoilta, vai perustaako hän tapahtumat Yksi lensi yli käenpesän -elokuvaan? Tässä kohtauksessa myös muuten tyylikästä työtä tekevä ohjaaja (Markus Virta) menee metsään, tosin en tiedä mitä käsikirjoituksen ohjeissa lukee ja kuinka paljon ne sitovat. Silti, näin pelottava ja raju toiminta ei palvele ketään. Se on suorastaan halpa konsti luoda kohtaus. Taiteessa on luonnollisesti vapautensa, mutta tässä teemassa painaa myös suuri vastuu. Kun tehdään taidetta vakavasta asiasta, sen perustan on oltava tosi ja uskottava. Perustan päälle voi sitten rakentaa. En tarkoita, että musikaalin olisi oltava sairauskertomus tai jonkinlainen lääketieteellinen dokumentti, mutta siinä on tiedettävä, mitä oikeastaan on tekemässä.
Huumori, vaikka mustakin, ei olisi pahitteeksi. Nyt katsoja niitataan tuoliin aika raskaalla kädellä alusta asti. Jos käsittelee jotakin vakavaa, sen vastapainoksi olisi hyvä antaa hengitystilaa ja pieni kohotus. Mutta nyt ollaan taas käsikirjoituksen vankina.
Näyttelijät tekevät kyllä huippuluokan suoritukset, myös musiikillisesti. Ja orkesterille on annettava aplodit (kapellimestari Kristian Nyman) Musiikki on erittäin vaativaa ja monin osin myös puhelaulua, välillä tulee mieleen jopa ooppera. Mitään tarttuvia kappaleita on turha odottaa, mutta musiikki on omaleimaista ja tukee näyttämön tapahtumia. Maria Ylipää Dianan osassa on aivan suvereeni.
Lavaste (Erik Salvesen) on taitavasti rakennettu kotimiljöö jaettuna porrasmaisiin tasoihin, joissa kaikilla on oma tehtävänsä. Perheen arkkitehtivanhempien kosketus näkyy. Lavaste muuntuu myös idearikkaasti ulkotilaksi. Puvustus (Teemu Muurimäki) oli loistavaa, uskoin joka nutun ja napin kuuluvaksi juuri kullekin roolihenkilölle juuri oikeisiin kohtauksiin.
Spoleri!!!Varoitus: loppukohtaus purettu seuraavassa kappaleessa
Musikaalin on miltei poikkeuksetta päätyttävä hyvin. Miksi nyt ja näin? Yhtäkkiä Diana saa päähänsä häipyä “löytämään itsensä” ilman lääkkeitä tai terapiaa. Äärimmäisen epäuskottavaa ja vaarallista. Tämä on yksi manian merkeistä. Tällaisesta päätöksestä saattaa tosielämässä hyvin usein seurata itsetuho. Mutta yhtäkkiä loput ensemblestä laulelevat iloisesti uskostaan tulevaisuuteen. Siis mitä?
Silti musikaali näistä nyykähdyksistä huolimatta puolustaa olemassaoloaan. Jos olisin vaikkapa mielenterveyspotilaan omainen, työtoveri tai ystävä, saisin ehkä lohtua siitä, että muutkin kokevat samaa. Jos haluaisin vain mennä katsomaan musikaalia, kannattaisi varautua raskaaseen otteeseen ja aiheeseen. Mitään mieltäylentävää kivaa ei ole odotettavissa, mutta kylläkin tunnettavaa ja ajateltavaa.
Kirjoitettuani kaiken tämän, annan kyllä arvon teatterin rohkeudelle yrittää avata keskustelua.
Ja huomio, esitys on tekstitetty suomeksi!
Next to normal, Svenska teatern, käsikirjoitus Brian Yorkey, musiikki Tom Kitt, ohjaus Markus Virta
