Elämäntarina

Äidin vihreät silmät

Tamperelaisen vanhainkodin ikkunasta siintää Näsijärven jäinen selkä. Huurteiset koivut lepäävät tummenevassa iltapäivässä.

Äiti ei enää näe niitä. Hänen katseensa on kääntynyt sisäänpäin, johonkin sellaiseen, jota en enää tavoita. Ehkä hän on pikkutyttönä isoäitini kanssa Turun torilla ostamassa suolalahnaa ja kukkia, ehkä leikkii Särkisalossa oman isoäitinsä pihamaalla sotaa paossa. Tai ehkä hän onkin tässä kanssani, muttei osaa ilmaista sitä. Vain tiukka ote kädestäni todistaa, että olen hänelle jollakin tavalla tuttu ja rakas.

On raastavaa nähdä oman äitinsä hitaasti kuihtuvan pois. Muistisairaus vie paljon enemmän kuin muistin, se vie elämän. Alzheimerin tauti tuhoaa ihmisen historian. Sen polun, jonka varrella hän on kasvanut omaksi itsekseen. Muistisairaus kiskoo irti tienviitat ja levittää nykyhetken ylle läpipääsemättömän sumun. 

Äiti saattaa joskus sanoa ”kyllä” tai ”ei”. Niillä ei välttämättä ole mitään yhteyttä käsillä olevaan asiaan. Joskus hän naurahtaa aivan oikeassa paikassa. Huumorintaju on tallella. Hän on aina ollut hauska ja höpsöttelevä. Äiti ei ole koskaan tärkeillyt. Hän on tehnyt elämäntyönsä kuurojenopettajana.

Joskus törmään äidin entisiin oppilaisiin. Pari heistä on ollut toimittajakollegoitani Ylen uutisissa. Heidän äidinkielensä on viittomakieli. Äiti on opettanut myös meille kolmelle tyttärelleen viittomia, mutta mikä tärkeintä, hän on opettanut meille kyvyn kohdata erilaisia ihmisiä. Me olemme saanet harjoitella kommunikaatiota, jossa kiinnitetään huomiota ihmisen koko olemukseen, ei vain sanoihin. Ilmeet, eleet, liikkuminen, äänenpainot, puhemelodia – opimme tarkkailemaan ihmisen viestintää ja tulkitsemaan hänen tarkoituksiaan ja tarpeitaan. Se on ollut arvokas oppi. Äiti auttoi minua alkuun, kun rakensin esiintymisvalmennus- ja kommunikaatiokursseja. Teen sitä yhä äidin neuvojen siivittämänä.

Äiti on opettanut meille lapsille myötätuntoa. Hän saattoi tuoda ruokapöytään uppo-oudon ihmisen, joka tarvitsi hetken hengähdystauon raskaasta arjesta. Joskus pöydässämme saattoi istua omia ystäviäni, joita äiti halusi auttaa. Ystäväni kertoivat äidille salaisuuksia, joista minäkään en saanut tietää. Kerran saimme vieraan, jonka äiti toi jouluaaton iltatilaisuudesta lähikirkostamme. Äiti oli tarjonnut autokyytiä hyvin hauraalle vanhalle rouvalle, ja saanut tietää hänen yksinäisyydestään. Niinpä Jekaterina-rouva kutsuttiin joulupöytäämme. Hän soitti kiitokseksi pianoa – musiikinopettaja kun oli. Hänen lapsuudenperheensä oli paennut Venäjän vallankumouksen jaloista Suomeen, myynyt matkalla omaisuutensa ja päätynyt Tampereelle. Jekaterina oli elättänyt vanhempiaan antamalla pianotunteja. Soittamisen hän oli oppinut aikoinaan Pietarin tyttöopistossa. Emme olisi koskaan tunteneet todellista historian siipien havinaa ilman äidin herkkävaistoisuutta.

Olen 55-vuotias. Toivon periväni äidin hiusten hopeanharmaan värin. Se toive on toteutumassa, sanoo vanhin tyttäreni. Olen perinyt myös äidin silmien vihreyden. Niiden, joilla hän nyt katsoo sinne, mihin minulla ei ole pääsyä. Äiti lepää samassa sängyssä ja huoneessa, jossa isä nukkui pois kolme vuotta sitten. Isä odottaa häntä varmasti, ihan nurkan takana. Kun hetki koittaa, äiti katsoo isää vihreät silmät välkähtäen ja viittoo ennen lähtöään meille ”tytöt, me tapaamme vielä.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *