Firenze kohoaa ylös korkeille kukkuloille. Itse kaupungin sydän on kuin kattilan pohjalla, ja siksi kesällä kuuma. Tuulet pysyttelevät kaupungin laidoilla. Näin marraskuussa ylhäällä on viileää – paikalliset kääriytyvät kashmirhuiveihinsa ja untuvatakkeihinsa 15 plusasteen tienoilla. Firenzessä on subtrooppinen ilmasto, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että siellä olisi aina lämmin, vaan kaupungissa on neljä selvästi toisestaan poikkeavaa vuodenaikaa. Koska Firenze sijaitsee sisämaassa, on siellä talvisin kylmempää ja kesäisin kuumempaa kuin rannikolla. Aurinko paistaa kaupungissa melko hyvin, reilusti yli 2000 tuntia vuodessa, ja vuoden valoisista tunneista suurin piirtein puolet on aurinkoisia. Sateisimmat kuukaudet ovat loka- ja marraskuu. Viime yönä ukkosti ja satoi niin, että talo tärisi.
Tänään kurkisti aurinko, Sonnustauduimme ystäväni Heidin kanssa meille sopivampiin vaatteisiin ja lähdimme kunnon hikilenkille. Pelkkä nousu ylös kaupungin parhaalle näköalapaikalle Piazzale Michelangelolle kestää asunnoltamme reippaasti yli tunnin, mutta tällä kertaa tyydyimme 12 000 askeleeseen ja käännyimme kotiin kesken leikin. Jatkuva ylämäki alkoi tuntua todella raskaalta. Kärsin vielä joistakin pienistä aivoinfarktin jälkioireista, joten vasen jalkani rupesi kiukuttelemaan ja raahaamaan maata. Piti keskittyä tarkasti jalan nostamiseen, muuten olisin lentänyt nenälleni epätasaisella jalkakäytävällä.
En sitä paitsi ole mitenkään liikunnallinen ihminen. Osaan vain tanssia. Olen se, joka valittiin aina viimeisenä pesisjoukkueeseen, lentisjoukkueeseen, korisjoukkueeseen… Koulun liikuntatunnit olivat minulle kidutusta. Siksi, etten osannut ja siksi, ettei minuun luotettu pennin vertaa. Olin tuomittu epäonnistumaan. Olen joutunut väkisin hakemaan riemua liikunnasta, mutten ole löytänyt sitä vieläkään. Okei, jälkeenpäin tulee hyvä olo, mutta ei kai tarkoitus ole kärsiä veren maku suussa suorituksenkaan aikana? Vai? Olisi ihanaa, jos liikuntatunneilla annettaisiin mahdollisuus yrittää ja epäonnistua. Sitten suoritus voitaisiin pilkkoa osiin ja opetella vaihe kerrallaan. Jotenkin tuntuu siltä, että vain loppuun asti tehty suoritus kelpaa. Moni kaipaa vahvistusta ja kannustusta jo ennen viimeistä vaihetta. Moni liikuntasuoritus on prosessi, joka omaksutaan vähitellen. Silloin onnistumisen elämyksiä tulee enemmän ja motivaatio kasvaa. Ja ehkä kannattaisi olla enemmän ulkoilmassa, rennolla lenkillä. Kuten nyt. Ainakin tällä kertaa nautin, vaikka rajoilla mentiin.
Kaunis Bobolin puutarha, viimeinen kesän vehreys ympärillämme, raikas ilma, tietä reunustavat vanhat palazzot – Firenzeä parhaimmillaan. Alue on upporikkaiden miesten uhon synnyttämä. Firenze on kuitenkin maineestaan huolimatta ihmisen kokoinen kaupunki: pieni, mutta suuri. Kaikkialla on puutarhoja, pikku palatseja, museoita ja kirkkoja. Myös Bobolin puutarhassa on antiikin ja rensessanssin veistoksia, suihkulähteitä – mutta ne voi myös jättää sikseen ja heittäytyä ruohikolle nauttimaan puiden ja kukkien tuoksusta. Puiston korkeimmalla kohdalla istuvat taideopiskelijat maalaamassa maisemia. Me lintsasimme ja laskeuduimme alas kotikadulle lepuuttamaan jalkoja ja juomaan
Heidin vihersmoothieta: hampunsiemeniä, pellavansiemeniä, manteleita, selleriä, kesäkurpitsaa, pinaattia, kokonaisen kuoritun sitruunan mehu, vaniljakollageenia, hamppuproteiinijauhetta, vettä. Kaikkea maun mukaan.
Ja kun olet saanut riittävästi energiaa ja neuloosi yllättää, katso ensin www.knitwithheidi.fi. Mahtavia ohjeita ja vinkkejä!
