Täällä väliaikaisessa kotikaupungissani Firenzessä ja koko Toscanan maakunnassa astui eilen voimaan määräys, jonka mukaan liikkuminen on suositeltavaa vain välttämättömissä tapauksissa, kuten työmatkan vuoksi. Ruokakaupassa ja apteekissa saa käydä. Ravintolat, baarit ja kahvilat leipomoineen on suljettu kokonaan. Monet liikkeet sulkevat myös jälleen ovensa. Maakunnasta toiseen matkustaminen on kielletty harvoin poikkeuksin. Ulkonaliikkumiskielto vallitsee iltakymmenestä aamuviiteen. Poliisi ja carabinierit valvovat määräyksien noudattamista. Kyse ei ole täydellisestä lockdown-tilanteesta, mutta hyvin lähellä sitä ollaan. Italia on jaettu keltaisiin, oransseihin ja punaisiin alueisiin. Kotini on nyt oranssilla alueella, joka otti koronapandemian ensimmäisen aallon vastaan mallikelpoisesti ja säästyi pahimmalta. Viranomaiset tekevät kaikkensa, jotta emme olisi pian punaisena vyöhykkeenä.
Ystäväni Heidi on jo kokenut Italian lockdown-vaiheen viime keväänä. Hän kertoi, ettei ole koskaan tuntenut oloaan niin yksinäiseksi. Heidi asuu aivan naapurissani kissansa Amelien kanssa. Keväällä pahimpaan aikana menehtyi hänen toinen kissansa ja yksinäisyyden tunne voimistui entisestään. Vaikeinta oli psyykkisen kuormituksen lisäksi Heidin mukaan fyysinen puoli: kukaan ei halannut lohduttaakseen, kenenkään kanssa ei voinut puhua kasvoista kasvoihin. Lockdown oli hänelle vankilan eristyskoppi.
Ei ole ihme, että psyykkiset haasteet kasvavat sekä sinkuilla että perheellisillä. Vaikkapa tilanteesa, jossa molemmat vanhemmat tekevät etätöitä, kaksi koululaista käy etäkoulua ja kolmivuotiaan päiväkoti on jouduttu sulkemaan. Kukaan ei saa rauhallista omaa aikaa, pienet riidanpoikaset kasvavat suuriksi möröiksi, ärsytyskynnys laskee ja painekattila räjähtää. Sinkut ja vanhukset eivät voi olla normaalissa kanssakäymisissä rakkaidensa tai uusien ihmisten kanssa. Jo muutoinkin koteihinsa unohdetut vanhukset tuntevat itsensä mitättömiksi, kuten eräs iäkäs naapurini sanoi.
Olemme yksin yhdessä. Kukaan ei hallitse tilannetta, tulevaisuutta on miltei mahdotonta ennustaa. Elämme jatkuvassa epävarmuudessa. Tämä on sukupolvikokemus, jota ei toivo kenellekään. Isovanhempamme ja jotkut vanhempamme kokivat sota-ajan. Se ei ole hyvä vertailukohta. Korona vihollisena on täysin arvaamaton, sillä ei ole liittolaisia tai rintamalinjoja. Virus käy rajojen yli miten tahtoo niin kauan kuin ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa.
Täällä Firenzessä näyttää siltä, kuin eläisimme tieteiselokuvassa. Kaikilla on kasvosuojus. Emme voi päätellä toistemme ilmeistä mitään, emmekä tulkita eleitä tai äänenpainoja yhdessä ilmeiden kanssa. Entä jos ihmisten luontainen, inhimillinen kyky kommunikoida vaurioituu? Terveys on toki ensisijaista, ja tuen suojainten käyttöä ilman muuta. Mutta on hyvä ottaa huomioon myös se, mitä ihmisten välinen etäisyys ja kokonaiskommunikaation puuttuminen aiheuttavat. Ihmisten tapa kommunkoida saattaa muuttua tai ainakin köyhtyä. Se voi johtaa ongelmiin.
Useat tutkimukset kertovat, että ihmisen kokonaiskommunikaatiosta vain 7% on sanoja. 38% on erilaisia ääneen liittyviä asioita, kuten puhemelodia, voimakkuus, äänenpainot, äännähdykset ja tauot. Loput kommunikaatiosta ovat ilmeitä ja eleitä, niin sanottua non-verbaalista ainesta. Jo pieni vauva osaa tulkita äidin ilmeitä, matkia niitä ja reagoida niihin. Vähän vanhempi lapsi tulkitsee, onko äidin vihainen ilme vitsi vai onko tosi kyseessä, kun hän yhdistää sen muihin eleisiin ja äänenpainoihin.
Kun tämän päivän lapset oppivat ihmisyyden merkkejä, joita aikuiset lähettävät, he menettävät huiman osan siitä, mistä kommunikaatiossa on kyse. Emme normaalisti tulkitse vain yhtä ilmettä, elettä tai ääntä, vaan kaikkia yhtä aikaa saadaksemme selville, mitä toinen tarkoittaa. En missään tapauksessa halua, että hylkäämme kasvosuojukset. Tämä tarkoittaa vain sitä, että meillä aikuisina ja vanhempina on entistäkin suurempi vastuuu kommunikoida aidosti lastemme kanssa. Kännykkä ja muut ruudut saavat olla nyt hyvin kaukana tärkeysjärjestyksessä. Jutellaan turvallisesti lasten kanssa, hassutellaan, kokataan, jumpataan, käydään lähimetsässä ihmettelemässä. Näytetään perheen sisällä kasvomme, katsotaan silmiin. Opetellaan olemaan ihmisiä ja ihmisiksi.
