Sotalapsen hiljainen huuto

Isän puolen sukuni on kotoisin Kuorevedeltä pohjoisesta Hämeestä. Leevi-isäni veli, setäni Timo, lähetettiin aikoinaan sotalapsena Länsi-Ruotsiin Falkenbergin lähelle. Timon matkasta alkoi sukupolvia kestänyt kaipaus ja hiljaisuus, jonka jakavat monet. Timo oli yksi noin 80 000 lapsesta, jotka lähetettiin toisen maailmansodan aikana Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan ilman vanhempiaan. Sodan päätyttyä pääosa lapsista palasi kotimaahan, mutta moni jäi myös palaamatta. Timo Takanen jäi Ruotsiin.

Aloite lasten pelastamiseksi tuli ruotsalaisilta. Toiminta oli hyvin nopeaa ja lähes pakon sanelemaa, koska sodan alussa terroripommitukset kohdistuivat siviiliväestöön.  Ensimmäiset lasten siirrot toteutettiin talvisodan alettua joulukuussa 1939. Ensin pakoon lähetetyt lapset olivat osin kotoisin pahimmilta sotatoimialueilta.

Siirtoon vaikuttivat ajan mittaan monet asiat: perheen äidin paluu Karjalaan jälleenrakennustyöhön, lapsen sairaus, perheen monilapsisuus, isän rintamalla olo tai kaatuminen, orpous, vanhempien työssäkäynti ja evakuointi.

Setäni Timon ja sukumme tarina on yksi kymmenistä tuhansista.

On joulukuu 2018. Kurkistan käsilaukkuuni. Rasia on tallella. Olen löytänyt sen vanhempieni kotoa vasta nyt. Siellä kiiltää kaksi kultasormusta: suurempi on sileä, hiukan pienempään on kiinnitetty kolme halpaa korukiveä. Molempien sisäpuolelle on kaiverrettu Väinö ja Saara. Kaiverruksissa ei ole päivämäärää. Vuosi on kuitenkin 1935, jolloin isoäitini Saara on juuri täyttänyt 21. Tuore aviomies , isoisäni Väinö on neljä vuotta vanhempi.

Olen Tukholmassa serkkuni Anna Takasen 50-vuotispäivillä kauniissa vanhassa taiteilijatalossa keskellä kaupunkia. Juhlakansaa on liki sata. Näyttelijöitä, jotka ovat tuttuja myös suomalaisille ruotsalaisista tv-sarjoista. Ohjaajia, muusikoita, kirjailijoita, muuta kulttuuriväkeä. Anna on itsekin näyttelijä ja juhlien aikaan kaupunginteatterin taiteellinen johtaja.

Omassa pöydässäni istuvat omaiset ja suku. Annan pikkuveli Thomas ja hänen vaimonsa Jenny, Annan aviomies, kirjailija Stig Hansén. Nauramme sitä, että Stigin kirja Birgitta Ulfssonista ja oma kirjani Suomen presidenttien puolisoista ovat olleet Suomessa kirjakaupan pöydällä vierekkäin. Vastapäätä istuu tätini Irene.

Pöydästä puuttuu setäni, Annan isä. Timo Takanen nukkui pois kolme vuotta sitten.. Nyt oma isäni Leevi on sairaalassa, eikä enää tule takaisin kotiin. Veljekset kulkevat toistensa jäljissä.

Tunnelma on katossa, ruoka on herkullista, maljoja kohotetaan. Juhlassa pidetään paljon puheita, ruotsalaisen hauskoja ja kepeitä. Pian tulee minun vuoroni. Hengitän syvään ja otan sormusrasian käteeni. Nu stiger Finland fram. Nyt esiin astuu Suomi.

Toinen päivä elokuuta 1941 oli harvinaisen kuuma Rautjärvellä, jossa taistelut kävivät kiivaana. Pohjoisesta Hämeestä, Kuorevedeltä tulleet miehet kärsivät janosta ja helteestä. Sotamies Väinö Takanen odotti kumpareen takana ja tarkkaili vihollisen liikkeitä. Hikinen Väinö kohensi housujaan – ja lyyhistyi kanervikkoon. Tarkk´ampujan luoti oli osunut suoraan rintaan.

Väinön esikoinen Timo täyttäisi pian viisi vuotta, kuopus Leevi kolme. Sotaleskeksi jääneellä Saara-äidillä ei ollut rahaa eikä ruokaa. Timolla oli keuhkokuume, jota äiti ei pystynyt hoitamaan. Saara tiesi, että suomalaislapsia oli lähetetty turvaan Ruotsiin. Ruotsissa tehdyissä filmeissä levitettiin voita leivän päälle ja sanottiin ”Suomen asia on meidän. Lähettäkää lapsenne meille.”

Itse Mannerheim oli hyväksynyt lasten lähettämisen sodan jaloista turvaan Ruotsiin. Mannerheim oli Saara Takasen mielestä viisas mies eikä Saaralla ollut voita. Eikä lääkkeitä nelivuotiaan esikoisensa keuhkokuumeeseen.

Ratkaisu oli murtaa Saara-äidin sydämen, mutta hän ei nähnyt muuta tietä. Otto-setä vei pikku Timon hevoskärryillä Vilppulan asemalle. Kaulaansa hän sai lapun, jota ei missään tapauksessa saanut ottaa pois, Timolle selitettiin. Helsingissä poika siirrettiin Punaisen Ristin lentokoneeseen, joka vei hänet Tukholmaan sairaalaan. Siellä Timoa hoidettiin kuukausia, kunnes vaara oli ohi.

Ja taas Timon kaulaan pujotettiin tuttu lappu. Hän matkasi parinkymmenen suomalaislapsen kanssa halki koko Ruotsin pieneen Falkenbergin kaupunkiin asti. Vanhempi lapseton pariskunta, Alma ja Gustav, valitsi pojan luokseen, vaatimattomalle maatilalle. Heillä ei ollut yhteistä kieltä, ja Timo pelkäsi. Ensimmäiseksi Timo istutettiin pyörän tarakalle. Hän ei tiennyt, kuka Alma oli ja mihin hän polki. Perillä hattuliikkeessä Alma tarttui Timon karvahattuun, siihen, jonka Saara-äiti oli Suomessa hänen päähänsä laittanut. Alman mielestä se oli liian kuuma.

Timo tarrasi kaksin käsin hattuunsa, painoi sitä päähänsä ja huusi: ”Eieieieieieiei!” Mutta oli jo kevät, ja äidin antama hattu heitettiin hattuliikkeen roskakoriin, jottei se muistuttaisi menneestä.

Uudessa kodissa Timo hiipi keittiön pöydän alle, eikä puhunut mitään. Poika tuli esiin vasta kolmen kuukauden kuluttua. Nyt hän puhui, aivan täydellistä ruotsia.

Kotona Suomessa pikkuveli Leevi ihmetteli, mihin Timo oli kadonnut. Isäkään ei tullut kotiin. Äiti itki kaatunutta miestään ja pois lähetettyä esikoistaan, eikä hymyillyt, vaikka olisi tehnyt mitä. Onko tämä minun syytäni, olenko ollut tuhma, Leevi mietti. Äiti sanoi, että Timo kyllä pian tulee takaisin.

Sijaisvanhempia neuvottiin yleisesti olemaan kiintymättä liikaa lapsiin. Alma ja Gustav eivät pystyneet noudattamaan ohjeita vaan välittivät Timosta kovasti. Kun Timo oli yhdeksänvuotias, kasvatusvanhemmat ehdottivat, että Timo ottaisi heidän sukunimensä ja pojasta tulisi Timo Bengtsson. Silloin Timo raaputti naulalla maatilan ikkunankarmiin vastalauseeksi nimensä Timo Takanen. Hän taisteli identiteettinsä ja nimensä puolesta ja sai pitää ne.

Saara ikävöi poikaansa kirjeissä, jotka käännettiin vaivalloisesti puolin ja toisin. Kasvatusvanhemmat Alma ja Gustav eivät olisi millään antaneet Timoa enää pois. Silti jos Timo oli tuhma, Alma sanoi, että hänet lähetetään Suomeen. Siellä on sota, ja lapset kuolevat. Eikä Saara-äiti edes haluaisi poikaansa takaisin. Se ei ollut totta. Mutta Saara oli mennyt uusiin naimisiin, eikä aviomies tahtonut ylimääräistä suuta kotiinsa.

Eräänä päivän pikkuveli Leevi otti ison lasipurkin ja pudotti sinne joka päivä kuivan herneen. Sitten kun se olisi täynnä, Timo tulisi.

Äiti ja poika tapasivat seuraavan kerran vasta, kun Timo oli jo 17-vuotias. Poika oli unohtanut kokonaan suomen kielen, ja isäpuoli ei edes päästänyt häntä taloon. Timo joutui yöpymään saunarakennuksessa, jonne 15-vuotias Leevikin halusi nukkumaan. Kummallakin pojalla oli oma sanakirja. Keskustelu oli hidasta, mutta he ymmärsivät toisiaan. He olivat vihdoin löytäneet yhden puuttuvan palasen elämässään. Tästedes pojat olivat erottamattomat, vaikka Timo lähtikin Ruotsiin jatkamaan kouluaan ja Leevi jäi Suomeen. Kirjeet kulkivat ahkerasti, ja pojat tapasivat toisiaan aina, kun voivat. Se ei ollut helppoa kahdelle köyhälle. Lopulta veljekset kävivät yhdessä vuoden verran ruotsalaista kansankorkeakoulua.

Niinpä Leevi oli mukana kauniina kesäiltana Göteborgissa Lisebergin huvipuistossa, kun Timo tapasi ensi kerran Irenensä, punatukkaisen sairaanhoitajan. Leevin kihlattu Anja oli opettaja. Oli aika perustaa perhe, ja siihen tarvittiin kunniallinen ammatti ja työpaikka. Molemmista miehistä tuli poliiseja, toinen Ruotsissa, toinen Suomessa. Totta kai, kaksi rotevaa Takasen poikaa, isäänsä tulleita.

Kinastelimme aina pikkusiskoni kanssa siitä, kumpi sai nukkua kulpavolkkarin penkin takana olevassa kolossa, kun ajoimme yöllä Ruotsin halki serkkujen luo.

Perillä oli jännittävää. Aikuiset istuivat myöhään iltaa terassilla kynttilänvalossa. Oli uusia jäätelölaatuja, vadelmaveneitä, katkarapuja. Paljon outoa, eikä vähiten kieli. Meillä oli kuitenkin jotain yhteistä Annan ja hänen pikkuveljensä kanssa: Vaahteramäen Eemeli, Peppi Pitkätossu ja Melukylän lapset. Luin niitä ääneen ruotsiksi, vaikken osannut ääntää kunnolla. Anna nauroi, muttei pahalla. Anna tiesi, mitä kiusaaminen on.

”Finne på pinne luktar inne”, huusivat ekaluokkalaiset. Annako haisi, koska oli suomalainen?  Hänhän oli ruotsalainen ja syntynyt Ruotsissa. Antakaa minun olla, Anna raivosi.

Muistan, että minun oli vaikea käsittää, miksi setä ei puhunut suomea. Hänen äänensäkin oli ihan samanlainen kuin isällä, heillä oli samat vanhemmat ja sama syntymäkoti. Asiasta ei puhuttu. Lapsille ei selitetty mitään. Ei pitänyt kysellä. Oli huutava hiljaisuus. En edes muista, miten asian lopulta tajusin. Ehkä Saara-mummin kyyneleistä. Kun Timo-sedän perhe tuli kesäisin käymään Kuorevedelle mökillemme, mummi itki suurimman osan ajasta. Hän silitti Timon käsivartta ja hengitti tämän lämpöä.

Timon sotalapsuudesta ei koskaan puhuttu suoraan suvun keskuudessa. Oikeastaan se vaiettin tyystin.

Kun myöhemmin olen puhunut hiljaisuudesta ruotsalaisen serkkuni Anna Takasen kanssa, hän on sanonut tunteneensa padotun historian vahvasti. Joka kerta, kun hän oli kysynyt isältään, miksi he ovat ruotsalaisia ja Timon veljen, Leevin perhe suomalainen, hän sai saman lyhyen vastauksen. Tuli sota, ja minut lähetettiin Ruotsiin. Siinä se. Teatterikoululaisena Anna vihdoin vaati isäänsä kertomaan koko tarinan. Syntyi kauhea riita, Timo käski tytärtään olemaan utelematta, eivätkä he puhuneet toisilleen pitkään aikaan. Kun Anna oli valmistumassa näyttelijäksi, isä soitti hänelle. Nyt lähdetään. He ajoivat Suomeen Kuorevedelle, vierailivat isoäiti Saaran ja isoisä Väinön sekä Timon omassa syntymäkodissa. He suuntasivat matkansa idemmäs rajan pintaan Rautjärvelle, jossa Väinö oli kaatunut.

Anna on kertonut, että vasta isän kanssa Suomeen tehdyn matkan jälkeen hän ymmärsi hiljaisuuden. Timo-isä ei vain pystynyt puhumaan aiemmin sotalapsuudestaan. Että isä oli aina tuntenut olevansa se, joka hylättiin. Koko elämää varjosti epätietoisuus siitä, miksi juuri hänet lähetettiin pois. Vasta myöhemmin, jo kuusikymmentä täytettyään ja kasvatusvanhempien kuoltua Timo löysi Saara-äidin kirjeitä, jotka ruotsalaiset vanhemmat olivat piilottaneet. Saaran kirjeissä pyydettiin, että isä voisi vielä jonkin aikaa olla Ruotsissa, sillä Suomessa oli pulaa kaikesta. Mutta Timo sai myös lukea, että äiti rakasti häntä ja halusi hänet takaisin. 25.7.42 Saara Takanen kirjoitti: ”Vaikka minä olen köyhä ja on vaikea hankkia elintarvikkeita ja kaikkia muita tarpeita kahdelle pienelle lapselle, minä en voi antaa häntä Teille omaksi lapseksi”.

Oma isäni Leevi taas tunsi jääneensä heitteille. Saara-äiti oli niin järkyttynyt esikoisensa kohtalosta, ettei kyennyt iloitsemaan kuopuksestaan. Eikä isäpuolen hyljeksivä suhtautuminen auttanut asiaa. Isällä ei ollut ketään, vain hatara muisto ja mielikuva isoveljestä, joihin hän tarrautui.

Aikuisena Timo ja isäni Leevi soittivat usein puheluja, joissa ei oikeastaan koskaan puhuttu mitään. Kuunneltiin toisen hengitystä, ja sanottiin juu, kaikki on hyvin. Kun suruviesti Timon kuolemasta tuli muutama vuosi sitten, isäni otti kirjahyllyltä lippustandaarin ja laski siniristilipun puolitankoon. Se on siinä yhä. Nyt kumpaakaan veljestä ei enää ole. Ehkä he kuitenkin ovat lopulta löytäneen toisensa.

Ruotsalainen serkkuni Anna ja minä olemme aina olleet läheisiä, vaikka nuorena aikuisena on kulunut pitkiä aikoja, jolloin emme ole osuneet samaan maahan. Nykyään tapaamme usein, vuoroin Tukholmassa, vuoroin Helsingissä. Kun näemme, sydänalassa tuntuu lämmin ailahdus: minä tunnen sinut. Sinä olet osa minua ja elämääni.

Me olemme puhuneet paljon. Olemme täyttäneet aukkoja tiedoissa ja keränneet sukumme historian palasia. Kertomus on suurempi kuin yhden perheen tarina. Se on osa liki 80 000 lapsen tarinaa. Ymmärsimme sen selvästi, kun aloimme tehdä myös ammatillista yhteistyötä. Annan teatteriohjaus, neljä vuotta sitten kantaesityksensä saanut Fosterlandet -näytelmä kertoi isiemme kohtalosta.  Näytelmässä käytettiin sekä suomea että ruotsia. Tulkkasin työryhmälle eri aikakausien suomalaista kulttuuria, kuvasin sodan jälkiä, jotka näkyvät vielä monen ajatuksissa ja tavoissa. Fosterlandet keräsi kerta toisensa jälkeen täysiä katsomoita Göteborgin kaupunginteatterissa, Svenska Teaternissa Helsingissä ja Tukholman kaupunginteatterissa. Näyttelijöinä oli niin suomalaisia kuin ruotsalaisia, monilla heistä suvussa sotalapsuuden elänyt ihminen. Aluksi Timo-setä oli vihainen näytelmästä. Hän sanoi Annalle, ettei halunnut puhua sotalapsuudestaan, ja nyt tytär puhuu koko maailman kanssa.

Timo-isä tuli kuitenkin Fosterlandet/ Isänmaa- näytelmän ensi-iltoihin kaikissa  kolmessa kaupungissa. Ensimmäisen esityksen jälkeen hän oli pitkään hiljaa ja sanoi sitten, että vaikeinta taisi sittenkin olla äideillä, jotka luopuivat lapsistaan heidän henkensä pelastamiseksi.

Esitysten jälkeen yleisö sai jäädä keskustelemaan. Vanhat sotalapset aukaisivat sielunsa, jotkut ensimmäistä kertaa. Vihdoin hätä, ikävä, hylätyksi tulemisen ja ulkopuolisuuden kokemus saivat kaikupohjaa ja tukea toisilta saman kohtalon kokeneilta. Monet saivat aivan hyvän kodin, mutta joillekin lapsille uusi turvapaikka olikin suoranainen helvetti. Ruotsin television suomenkielisen toimituksen Eija Sarinko on tutkinut sotalasten kohtaloja. Hänen dokumenttinsa ”Osoitelappu tuntematon” kertoo karua tarinaa lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja kaltoinkohtelusta.

Kuinka moni suomalaislapsi joutui väärinkäytösten kohteeksi, sitä ei kukaan tiedä.

Hiljaisuus on määrittänyt myös sotalasten jälkeläisten elämää. Joidenkin vanhemmat ovat jopa sanoneet, etteivät halua kertoa tapahtumista, ettei lapsi joudu ajattelemaan asiaa.

Kun sotalasten elämä tuli meille serkuksille tutummaksi, ymmärsimme monia asioita. Esimerkiksi sen, miksi Timo-setä vihasi yllätyksiä. Hän oli kokenut sellaisen yllätyksen lapsena, ettei enää sietänyt niitä. Hän halusi kontrolloida asioita. Hänen tyttärensä Anna arvelee, että ehkä juuri siksi Timosta tuli Ruotsissa poliisi.

Puhumattomuus on vaikuttanut paljon sotalasten elämään. Erityisen koskettavana Anna muistaa erään kohtaamisen Fosterlandet-enäytelmän jälkeen.

– Eräs mies tuli kertomaan minulle kokemuksistaan, Anna kertoo. Mies oli varma, että joutui siksi Ruotsiin, koska oli ollut niin tottelematon lapsi. Mies oli 80-vuotias ja oli koko elämänsä ajatellut niin.

Suomenruotsalainen tutkija ja psykoanalyytikko Barbara Matsson teki suuren haastattelututkimuksen vielä elossa olevista sotalapsista muutama vuosi sitten.

Sotalasten evakkomatkat junalla tai laivalla kestivät kahdesta kuuteen päivään. Ryhmät olivat suuria, noin 600 lasta kerrallaan, yksi hoitaja 30 lasta kohden. Matkalla ei ollut ketään, joka olisi selittänyt pienemmille lapsille, mitä tapahtui tai tulisi tapahtumaan. Karanteenin jälkeen useimmat lapset siirtyivät ruotsalaisiin perheisiin.

Kaikkien haastateltujen sotalasten oli ollut vaikeata suhtautua siihen, että heillä oli kahdet vanhemmat, suomalaiset, ja kasvatusvanhemmat. Monet kertoivat tyhjyyden kokemuksista ja useimmat eri asteisesta raivosta ja vihasta. He tunsivat itsensä huijatuiksi, kokivat häpeää ja alennusta.

Entiset sotalapset, joita haastateltiin, osoittautuivat enemmän tai vähemmän traumatisoiduiksi. Se näkyi haastatteluissa ajattomuuden kokemuksena; haastateltu puhui menneestä kuin se olisi nykyinen tapahtuma. Traumaattinen muisto ei uudistu tai muutu. Se on kapseloitunut, eristetty ja erillinen muusta persoonallisuudesta, mutta vaikuttaa silti tunne-elämään.

Monet eivät tienneet, miksi heidät evakuoitiin, ja heillä oli vain harvoja tai ei minkäänlaisia muistoja itse matkasta. Vaikka sotalapset eivät muistaneet juuri mitään muutosta, he kantoivat silti kokemuksiaan siitä, mitä oli olla poissa kotoa ja kaikesta siitä, mikä oli ollut tuttua.

Yliopistotutkija Barbara Mattsonin mukaan lasten vastaanottaminen oli suurenmoinen teko Suomen naapurimailta. Monet lapset, muun muassa sairaat, saivat ratkaisevaa apua, ja olihan hengissä selviytyminen sekä turvallisuus ensisijaista. Siihen aikaan ei ollut vielä laajempaa tietämystä lapsen psyykkisistä tarpeista.

Olen ylpeä ruotsalaisesta serkustani, sotalapsen lapsesta, Annasta. Anna Takanen on hieno taiteilija, peloton tasavertaisuuden esitaistelija ja kulttuurivaikuttaja. Vuosi sitten hän julkaisi esikoisteoksensa oman isänsä Timon ja perheidemme kohtaloista sodan jaloissa ja sen jälkeen. Teos Sörjen som blev on myös suomennettu nimellä Sinä olet suruni (Gummerus 2019)

Nyt luen juhlapöydässä istuvan, nyt 50-vuotiaan Annan kasvoilta sukupiirteitä: hänellä on Saara-mummin jäänsiniset silmät ja nenä, suun muoto on isiemme, kuten omanikin. Meidät tunnistaa hymystä.

Avaan rasian ja päätän puheeni:

”Kära Anna, isä haluaa, että sinä saat nämä isoisän ja isoäidin vihkisormukset. Jotta rakkaus jatkuisi vielä sukupolvien yli.”