“Aaltojen pärskeet ovat jäätäviä, ne kantautuvat tänne Tanskan pohjoisrannikolle Pohjanmereltä asti. Auton etulyhdyt valaisevat suoraan edessä piirtyvää aallonmurtajaa, joka hädin tuskin erottuu tihkusateessa. Kävelen niin pitkälle kuin pääsen ja tähyän kaukaisia rahtilaivojen valoja. Palaan hytisten vuokra-autooni, käynnistän moottorin ja lämmitän sisäilman aivan kuumaksi. Ripustan pyyhkeitä ikkunoihin, nyt olen turvassa omassa pesässäni.”
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun löysin itseni kulkemasta pitkin poikien Pohjolaa kykenemättä pysähtymään. Siinä vaiheessa, kolmetoista vuotta sitten, tiesin, että jotain oli vialla. En vain tiennyt, mikä. Kotiin tultuani pääsin psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle, diagnoosina kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sen maaninen vaihe.
Tämän tekstin kursivoidut lainaukset ovat romaanistani Keinulaudalla, joka julkaistiin 2013 (Schildts & Söderströms). Kirja perustuu osin omiin kokemuksiini mielenterveyden horjumisesta.
Bipolaarihäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö, vanhalta nimeltään maanisdepressiivisyys, on kutsumaton vieraani elämäni loppuun saakka. Nyt olen ollut jo monta vuotta tasapainossa, mutta sairaus on syössyt elämäni raiteiltaan monta kertaa. Bipolaarihäiriössä vaihtelevat syvät masennusjaksot ja mielialan sairaalloiset kohoamisjaksot. Välillä voi olla ihan oireeton pitkän aikaa, jopa vuosia. Joskus sairausjaksot voivat olla sekamuotoisia. Oikean diagnoosin saaminen voi kestää sekin vuosia, keskimäärin seitsemän. Siinä välissä ehtii saada elämänsä melkoiseen sotkuun. Masennusvaiheessa heräilen öisin, en osaa tarttua mihinkään, ensin joka asia itkettää, sitten mikään ei enää itketä tai tuota mielihyvää. Vetäydyn omiin oloihini, en vastaa puhelimeen. Toivon kuolevani, koska en kestä elämää.
Tutkimustieto kertoo, että takana saattaa olla aivojen hormoniepätasapaino. Kun mania iskee, aivosolujen välllä vilistävät viestejä kuljettavat postipojat juoksevat päättömästi vääriin osoitteisiin. Masennuksen iskiessä ne väsähtävät ja vain ryömivät hitaasti, eivätkä silloinkaan löydä oikeaan suuntaan. Bipolaarihäiriöön purevat kullekin ihmiselle räätälöidyt lääkkeet ja terapia, joka auttaa toimimaan arjessa ja huomaamaan oireita, ennen kuin niistä tulee pahoja.
Maniassa tai minua vainoamassa hypomaniassa, joka on manian lievempi muoto, olen energinen ja kaikkivoipainen, kykenen mihin tahansa. Ideoin jatkuvasti, puhun aivan liian nopeasti, en nuku juuri ollenkaan, en jaksa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Ympäristö alkaa huomata, etten olekaan vain idearikas ja aikaansaapa, vaan sairaalloisen energinen, en pysty lopettamaan hetkeksikään. Lopulta parin kolmen viikon kuluttua takavasemmalta iskee täydellinen romahdus, ja alkaa syvä masennuskausi. Lamaannun täysin.
”En kykene tekemään mitään. Mitään sellaista, jota normaalit ihmiset tekevät, ajattelematta. Kuten käymään suihkussa, pesemään hiukset, vaihtamaan puhtaat vaatteet, syömään aamupala. Hiukset liimaantuvat rasvaisina otsalle ja alkavat vähitellen haista. Minusta ei ole ihmiseksi. Minulla ei ole oikeutta kuluttaa happea, vettä, valoa, Ne on tarkoitettu tuottaville, toimiville ihmisille. Maailma voisi paremmin ilman minua.”
Bipolaarihäiriö on yksi maailman kymmenestä vaarallisimmista sairaudesta juuri itsetuhoriskin takia. Silloin on tosi kyseessä.
“Neljä paketillista nukahtamislääkkeitä, burana-purkki ja levy ketiapiiniä. Sen pitäisi riittää.
Istun puistonpenkillä. Puhelin soi laukussani. En enää vastaisi siihen koskaan. Jälkeeni jäisi vain ääni vastaajassa. Puhelin vaikenee hetkeksi ja hälyttää sitten uudestaan ja uudestaan. Loskainen lumi höyryttää ilmaan sumua. Ääriviivat pehmenevät, autojen äänet Nordenskiöldinkadulla vaimenevat. Puistonpenkin takana kahistelee rusakko. Putoan hellästi pimeyden syliin.”
Kolmetoista vuotta sitten olin ensi kertaa tilanteessa, jota en hallinnut lainkaan. Meillä oli perhe ja uusi koti.
”Omakotitalomme on rakennettu peruskalliolle. Se pysyy, ei horju. Minä sen sijaan olen kuin vapiseva koivunlehti, enkä pysty lopettamaan hääräämistä. On kesäyö, ja olen saanut päähäni puhdistaa pihan kallioiden pinnat.
Hiuksiini sekoittuu jälleen suolainen hiki. Pulssi nousee, tahti kiihtyy, voimat lisääntyvät. Voisin repiä koko maailman ja luoda uudelleen. Kukaan ei voisi pysäyttää minua. Riivin juuria ja mustikanvarpuja niin, että sormet vuotavat verta.
Kun en enää erota kalliota sammaleesta, haen kuistin penkiltä otsalampun ja jatkan. Tämä on sotaa. Heittelen kaiken irtoavan pihatielle. Käyn hakemassa kottikärryt puutarhavajasta ja kuormaan ne täyteen. Työnnän kärryä polkua pitkin metsään ja kaadan kuorman rajapyykillä, uudelleen ja uudelleen.”
Silloin mieheni huomasi ensi kertaa, että jotakin on todella pahasti vialla. Se kävi ilmi myös töissä. En pystynyt puhumaan normaalilla puherytmillä, olin pikakelauksella, häsläsin merkityksettömissä puuhissa. Töissä Ylellä alettiin ihmetellä, en erottanut oleellista ja pyörin häiritsemässä muita. Lähtölaukaus ammuttiin jo työskennellessäni aamu-tv:ssä muutama vuosi aiemmin. Bipolaarihäiriö puhkeaa usein epäsäännöllisen elämänrytmin myötä: silloin työpäiväni alkoi kello puoli neljä aamuyöllä. Oli kuin olisin kävellyt sumussa, enkä pystynyt nukkumaan kuin muutaman tunnin vuorokaudessa. Ostelin puutarhakaupoista järjettömiä määriä taimia ja puutarhatyökaluja. Auton takakontti ei riittänyt, piti ottaa peräkärry. Istutin vapaapäivinä tuntitolkulla syömättä ja juomatta. Unta tarvitsin vain tunnin verran. Siivosin niin, että ovenpielistä irtosi suuria puutikkuja vetäessäni imuria riuskoin ottein monta kertaa päivässä. Sydämessä tuntui ylimääräisiä lyöntejä. Jotenkin tiesin, että tämä ei pääty hyvin, mutten kyennyt taaskaan lopettamaan.
Hain rauhaa kirkkomusiikista, jota olen laulanut koko ikäni. Mutta Jumala ei auta. Pitäköön tunkkinsa. On sunnuntai. Olen osallistunut jumalanpalvelukseen Sipoon vanhassa kirkossa ja istun kirkkokahveilla. Olen rukoillut ja odottanut, että joku huomaisi. Olen istunut papin pöydässä toivoen, että hän kuulisi hiljaisen huutoni. Kummallinen olo vain jatkuu, keskittymiskykyni on hävinnyt, rinnassani asuu jokin musta olento. Juon ja juon sitä helkkarin kahvia ja lähden lopulta kotiin. En uskalla muuta, minulla ei ole sanoja sille hirveydelle. Masennus on liian kevyt sana. Jokainenhan on joskus masentunut, tuttavat ja työtoverit sanovat. Heillä ei ole mitään käsitystä siitä, että kuolema tuntuu minusta paremmalta vaihtoehdolta. En jaksa elää.
Teen edelleen kuumeisesti töitä. Lopulta sairastun pahaan flunssaan ja menen työterveyslääkärille hakemaan rohtoja keuhkoputkentulehdukseen. Olen aivan loppu, kuntoni oli romahtanut niin henkisesti kuin fyysisesti.
Keski-ikäinen mieslääkäri vaikuttaa siltä, kuin hänellä olisi käytössään kaikki maailman aika vain minua varten. Hän puhuu hitaasti, muuten en ehkä olisi ymmärtänytkään puhetta. Hän kääntää tuolinsa minuun päin ja katsoo suoraan silmiini. Hän on ensimmäinen, joka kysyy mitä sinulle oikeasti kuuluu? Hän on ensimmäinen, joka kohtelee minua kokonaisena ihmisenä, ei flunssapotilaana. Purskahdan hallitsemattomaan itkuun ja nyyhkytän katkonaisesti ulos pelkoni. Lääkäri kuuntelee hätäilemättä loppuun asti ja tutkiivasta sitten keuhkot. Mitä mieltä olet, haluaisitko päästä lepäämään, hän kysyy, ja puolen tunnin kuluttua olen taksissa matkalla psykiatriseen sairaalaan.
Pidän kiinni lähetteestä kuin hukkuva. Olen syvässä kaivossa, josta pääsee pois vain tämän paperin avulla.
Mielen sairauksiin liittyy paljon häpeää. Monet saattavat jäädä ilman hoitoa ja tukea, kun pelkäävät suhtautumista terveydenhuollossa, työpaikalla ja läheisten tai ystävien reaktioita. Suhtautuminen ei ole juuri muuttunut vuosien kuluessa, vaikka mediassa näin saaatetaan antaa ymmärtää. Varsinkin bipolaarihäiriöstä kärsiville saatetaan sanoa, että kyllähän jokainen on joskus masentunut tai hyvällä mielellä. Tai että kyseessä on vain muoti-ilmiö, ja haluat kuulua niiden tunnettujen ihmisten joukkoon, joiden elämää sairaus on koskettanut, heitä ovat vaikkapa Eino Leino, Winston Churchill, Britney Spears, Cheek, Tapani Kansa, Hugo Simberg, Tapio Suominen. Voin vakuuttaa, ettei kukaan meistä olisi valinnut sairastumista muodin vuoksi, niin rankkaa se on. Lisäksi julkisuudesta seuraa useimmiten järkyttäviä ja vahingoniloisia viestejä sosiaalisessa mediassa jo valmiiksi tuntemani häpeän lisäksi. Se tuntuu todella julmalta. Kenellä tahansa näyttää olevan oikeus kommentoida mielentilaani ja vääntää siitä mukahauskoja vitsejä. Tällaista vastaanottoa en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni.
Itse olin aluksi kauhuissani siitä, että muut saisivat tietää minun olevan psykiatrisessa hoidossa. Ylen Aamu-tv:n jälkeen olin ollut Nelosen uutisissa pitkään uutistenlukijana ja tuottajana, julkisessa työssä. Kun näin oman kuvausryhmäni sairaalan portilla tullessani kävelylenkiltä takaisin osastolle, käännyin kannoillani ja kiersin koko sairaala-alueen toiselle portilla, jotteivät työtoverini olisi nähneet minua. Aulassa törmäsin lisäksi tuntemaani Aira Samuliniin, joka ihmetteli, miksi olin siellä. Yritin peitellä häneltä, että jalassani oli sairaalan harmaat, hiostavat muovisandaalit. Potilaan polttomerkki.
Kaikkein läheisinkin häpesi minua. Hän otti matkapuhelimeni, jotten olisi turhaan yhtetydessä ulkomaailmaan. Ei kaikkien tarvitse tietää, että olet täällä, hän sanoi.
Eräänä lauantai-iltana vuosia myöhemmin puhelin soi. Olen pari kuukautta aiemmin julkaissut kirjani, jossa kuvaan bipolaarihäiriöön sairastuva naista.
Puhelimessa on nainen, joka soittaa henkensä hädässä, on lukenut minusta ja aiheesta mediassa. Hän kertoo, että on niin ikään bipolaari ja aikoo nyt ottaa hengen itseltään. Pöydällä odottaa kasa lääkkeitä ja viinipullo. Et ota, sanon. Saan pitkän väännön jälkeen ongittua hänen nimensä ja osoitteensa. Lähden taksilla hänen luokseen ja viimein hän suostuu lähtemään psykiatriseen päivystykseen.
Päivystyksessä häntä ei oteta vakavasti. Naista kehotetaan tulemaan seuraavana päivänä takaisin, silloin olisi aika kello 12.
-Eivätkö nämä tajua, että minua ei enää ole huomenna kello 12, hän kuiskaa korvaani.
Tilanne ei ole harvinainen. Todistustaakka mielen sairauksissa on potilaalla. Jos kykenee hakemaan apua, on liian hyvässä kunnossa eikä tarvitse erikoissairaanhoitoa. Jos on liian huonossa kunnossa, ei pysty hakemaan enää apua.
Kysyn, tehdäänkö niin, että tämä ihminen lähtee kotiin, tappaa itsensä ja minä tuon sitten ruumiin vastaanotolle huomenna kello 12. Lopulta nainen otetaan osastolle.
Eduskunnan käytävällä keski-ikäinen, asiallisen oloinen nainen tarttuu hihaani. Hän pyytää apua. Olemme kohtalotovereita. Hän aikoo kuolla. Näen, että sitä hän ei oikeastaan halua. Hän ei vain jaksa elää, eikä kykene kertomaan siitä kenellekään. En osaa auttaa, kuuntelen vain. Istumme vaatesäilytyksen edessä kovalla puupenkillä. Hän yrittää peitellä kyyneleitään käytävällä liikkuvilta ihmisiltä. Annan hänelle lopulta kriisipäivystyksen puhelinnumeron.
Muistan, kun itse makasin masennuksessa ja täysin lamaantuneena keittiön lattialla pystymättä nousemaan. Kaksi pientä lasta oli nukahtanut yöunille, mies oli töissä. Sain juuri ja juuri soitettua hätänumeroon. Tämä on keskustelu, joka käytiin todellisuudessa.
-Hätäkeskus.
-Mä makaan keittiön lattialla, enkä pääse ylös. Täällä on vauva ja yksi nelivuotias. Voisitteko tulla heti?
-Niin, oletko loukannut itsesi?
-En, mä vaan putosin tähän ja olen varmaan halvaantunut tai jotain.
-Paljonko olet juonut?
-Eikun en mä ole juonut mitään. Mulla on pieni vauva ja kaikki on tosi hämärää. Tulkaa auttamaan mut pois tästä.
-Niin sinulla on siellä vauva?
-Mä en jaksa enää.
-Onkos niillä lapsilla isää?
-Se on nyt työmatkalla. Ei se pääse. Mä pelkään, että lapsille tapahtuu jotain, kun mä en pysty…
-Onko sinulla diagnosoitu fyysinen sairaus tai jokin mielenterveyteen liittyvä häiriö?
-On mulla ollut depressio…
-Eikös sinulla ole ketään ystävää, naapuria tai sukulaista, jotka pääsisivät paikalle?
-Niille ei voi soittaa, mä tarvitsen oikeasti jotain apua. Mä en selviä.
-Odotas vähän.
-Oletteko te vielä siellä?
-No joo, tuota tuota. Me olemme tehneet tässä kollegan kanssa arvion sinun tilaustasi. Nyt on sillä tavalla, että useimmat äidit tuntevat väsymystä ja riittämättömyyttä. Olisi hyvä, jos vaikka hiukan torkahtaisit siinä lattialla, niin jaksat sitten hetken kuluttua paremmin ja menet sänkyyn kunnon unille. Huomenna taas uusin voimin.
-Mä en voi!
-Kuule meillä on aika paljon tekemistä, että lopetetaan keskustelu nyt tällä kertaa tähän. Soitat huomenna esimerkiksi neuvolaan, ne voivat katsoa siellä vauvan unirytmejä. Hei vaan.
Terveydenhoidon ammattilaisten on ymmärrettävä, että psyykkisesti sairaan on todella vaikea lähteä hakemaan apua. Kynnys on korkea. Jos avunpyyntö tulee, se on todellinen. Minulle pyyntöjä on alkanut tulla liikaa. Sähköpostilla, Facebookista, tekstiviestinä, puheluina, jotkut pysäyttävät kauppakeskuksissa tai kadulla. Käyn puhumassa erilaisissa seminaarissa ja oppilaitoksissa. Joka kerta tilaisuuksien jälkeen muodostuu jono ihmisistä, jotka haluavat kertoa oman, läheisensä tai työtoverinsa tarinan. Alan väsyä.Tietoa on niin vähän, ja hoitopolulla voi eksyä todella helposti.
On myös uskomatonta, että sairaalajakson jälkeen tai muuten sairastaessa on itse hankittava itselleen terapeutti villistä viidakosta. Mistä tietää, mitä on kognitiivinen psykoterapia tai psykoanalyysi? Vaikka on vasta toipumisen alussa, on jaksettava ottaa selviää hoitomuodoista ja kohdattava monta terapeuttia ennen kuin löytää juuri oikean yhteisen sävelen. Kuin ostaisi kerta kerran jälkeen sian säkissä.
Mutta kun sen oikean löytää, mieli rauhoittuu. Oma terapeuttini on minulle pelastusrengas, ilman häntä en istuisi tässä puhumassa. Hänen avullaan olen oppinut tulemaan toimeen tämän sairauden kanssa ja huomaamaan, milloin tarvitsen apua tai lääkityksen tarkistusta. Alkuun teimme vain ihan yksinkertaisen päiväohjelman, että saisin arjesta kiinni. Mitä teen kello 12 päivällä? Menen uimahalliin. Kolmelta käyn kaupassa, neljältä haen nuorimmaisen päiväkodista. Sitten laitetaan ruokaa isompien kanssa. Puoli kuuden maissa syödään. Ja niin edelleen.
Lapset katsovat minua edelleen varovaisen huolestuneina. He muistavat, kuinka jaksoin sanoa vaivoin pari sanaa heidän kysymyksiinsä. Äiti on vielä arvaamaton, ja se sattuu. Vaikeinta on tietää, että perinnöllinen taipumus sairastua on vahva. Mitä lapsilleni tapahtuu? Pelkäävätkö hekin?
”Elias tietää pipin paikan. Hän tökkää sormellaan rintaani. Kosketus lävistää sydämeni. Se pysähtyy. On aivan hiljaista.
Sitten hän puhaltaa, pitkään ja kiihkeästi. Sydän käynnistyy aluksi raskaasti jyskyen, lyö sitten tasaisemmin, kunnes se on hetken aivan keveä.
Elias kiipeää syliini ja painaa päänsä kaulakuoppaani. Hänen pieni vartalonsa on rento ja mukautuu omaani vasten. Kuulen, kuinka hän sykkii.”
Tiedän, että säännöllinen, tylsä arki olisi nyt parasta, ja teen parhaani.
Kaksi kuukautta kestäneen sairausloman ja pian seuranneen avioeron jälkeen jäin työttömäksi. Katsoin tiliotetta ja kalenteria. Olin juuri muuttanut ihan tavalliseen kaksioon kaupunkikerrostaloon. Yhtäkkiä vuokraan ei ollut enää rahaa. Häpesin. En ikimaailmassa menisi sosiaalitoimistoon. Nehän nauraisivat minut ulos.
Otin pikavipin, jotta saisin maksettua vuokran. Muistan, kun seisoin kadulla kaksi euroa kädessäni ja mietin, mihin ruokaan ne riittäisivät. Paahtaisin perunanlohkoja uunissa. Sitten raha kilahti tilille. Olin sekä helpottunut että kauhuissani. Tilille jäi 50 senttiä. Ostin lakupötkön naapurikioskista, ja koin siitä huonoa omaatuntoa. Olin onnistunut pelastamaan kodin, mutta palo oli väärin sammutettu. En ollut koskaan joutunut tilanteeseen, jossa olisin ollut yhteiskunnan tukien varassa. Sairauspäiväraha ja myöhemmin työmarkkinatuki eivät riittäneet elämiseen. Muita tukia en saanut, joten jatkoin rahan lainaamista. Lopulta olin aivan solmussa ja lakkasin avaamasta postissa tulleita kirjekuoria. Sitten huomasin, että Helsingissä toimivalla Mielenterveysyhdistys Helmi ry:llä on saatavilla sosiaalityöntekijän apua. Varasin ajan ja otin laskupinon mukaani. Istuimme yhdessä avaamassa kuoria ja piirtelimme numeroita. Vyyhti alkoi pikku hiljaa purkautua. Enää en joudu täyteen paniikkiin miettiessäni taloudellista tilannettani.
Mielenterveyden horjuessa kaikki kietoutuu yhteen. Vaikka olisit itse telakalla, muu maailma ei ole. Laskut on maksettava, ihmissuhteita hoidettava, työpaikka yritettävä pelastaa. Moni putoaa kaikkien turvaverkkojen ulkopuolelle. On vaikeaa avata sotkuista elämäänsä läheisille ja pyytää apua. Tukimuotoja ei jaksa eikä osaa etsiä, mukana kulkee häpeä siitä, ettei osaa ja jaksa.
Minulla on ollut onnea, vaikka aina ei ole ollut rahaa terapiaan, ja olen joutunut pitämään pitkiä taukoja. Ystäväni ovat auttaneet omilla tavoillaan, he ovat suojelusenkeleitä ja pelastusrenkaita. Yhdellä heistä on jonkinlainen kuudes aisti, hän osaa soittaa juuri silloin, kun on vaikeinta. Toinen on hoitanut lapsia, kun en ole jaksanut, kolmas tuonut makaronilaatikkoa, kun olen paennut ruokakaupasta paniikkikohtauksen jälkeen.
Työpaikalla oli toisin, kun siellä saatiin tietää sairaalajaksosta. Olin kolme kuukautta aiemmin aloittanut uudessa työssä. Koeaikaa oli jäljellä vielä kuukausi. Työnantaja yritti urkkia tietojani soittelemalla tiuhaan kansliaan. Lääkäri kertoi minulle siitä. Aloin täristä.Tiesin, mitä tästä seuraisi. Purin työsopimuksen ennen kuin esimieheni ehti. Koeajalla hänen ei olisi tarvinnut kertoa purkamisen syytä, eikä siis joutua vastaamaan muussa tapauksessa laittomasta toimesta. Lähdin siis itse. En halunnut mustaa merkintää työhistoriaani. Taas hävetti. Tätäkään en osannut enkä jaksanut.
Miten sitten kertoa työnantajalle omasta sairaudestaan? Itse olen kertonut, mutta sen ei tarvitse olle kaikkien tapa. Jokainen määrittelee ite, miten paljon elämäänsä haluaa avata. Työterveyslääkärin sana ja todistus sairastumisesta riittää, diagnoosia ei sen kummemmin yleensä tarvitse availla. Jos kokee, että työpaikalla on hyväksyvä ja turvallinen ilmapiiri, voi asian ottaa puheeksi. Se saattaa helpottaa. Omasta mielestä synkkä salaisuus ei ehkä olekaan toisille sellainen peikko kuin kuvittelee. Joillekin on. Taustalla on tietämättömyys ja pelko, sillä mielen häiriötä ei voi mitata kuumemittarilla tai verikokeilla, sen syy on näkymättömissä. Ihminen pelkää näkymätöntä ja arvaamatonta.
Mutta aivan niin kuin jos jalkasi murtuu, mielikin voi murtua. Jalkasi kuvataan, saat kipsi ja kainalosauvat. Kaverit kuskaavat ruokaa kotiin ja kun menet takaisin työhön, sinua juhlitaan kakkukahveilla.
Kun mieli murtuu, saat keskusteluhoitoa, ehkä sairaalassa, saat lääkkeitä kainalosauvoiksi. Jotkut kaverit eivät ota enää yhteyttä, toiset kuskaavat irtokarkkeja ja suklaata kotiisi. Mutta kun menet takaisin työhön, sitä harvoin juhlitaan. Kuiskaillaan kahviautomaatilla ja katsotaan hiukan vinosti.
Kuka tahansa voi särkyä ja menettää elämänhallintansa. Sairautta ei voi valita. Se valitsee sinut. Bipolaarihäiriötä ei voi hankkia, se iskee voimalla, kun se itse haluaa. Taustalla ei ole oma syy, huonot elämäntavat, töiden liika haaliminen tai stressaaminen. .
Läppärini vieressä lojuva kissa yrittää muokata tätä tekstiä läiskäisemällä tassunsa aina välillä näppäimistölle. Se ei välitä, olenko bipolaari vai terve, kunhan ruokaa ja rapsutusta on tarjolla.
Kun suuri yleisö sai tietää sairaudestani, jotkut ehdottivat, että keksisin jonkun kivan harrastuksen, kävisin säännöllisesti lenkillä tai lakkaisin ajattelemasta koko asiaa. Tällaiset kommentit olivat kuin märkä rätti päin kasvoja. Jos paraneminen olisi ollut noin helppoa, olisin ollut terve jo vuosia sitten. Säännölliset, terveet elämäntavat ovat itsestäänselvyys. Mutta että vakava sairaus häviää, jos sitä ei ajattele? Meillä ei olisi yhtään munuaispotilaita tai syöpäsairasta, jos vain kaikki lakkaisivat ajattelemasta sairauttaan.
Toinen hyvää tarkoittava neuvo on olla ottamatta lääkkeitä. Miksi, jos ne kerran auttavat? Jokaiselle löytyy jossain vaiheessa edes kohtuullisesti toimiva lääkitys, vaikka tie saattaa olla pitkä ja kivinen. Yhteiskunnassa nouseva, tutkimukseen perustumaton lääkevastaisuus voi viedä jonkun hengen. Lääkkeisiin jää koukkuun, sanotaan. Entä sitten, jos se pelastaakin taas kiinni arkeen? Ketä se häiritsee? Lääkitys kyllä puretaan, jos sitä ei tarvitse. Lääkkeisiin liittyy paljon väärää tietoa, uskomuksia, kaiken maailman some-asiantuntijoita ja pelkoa.
On toki muistettava, että pelkät lääkkeet eivät auta. Aina tarvitaan rinnalle terapiaa, joka auttaa selviämään sairauden varjossa, ymmärtämään sitä ja hävittämään häpeää.
”-Ota tämä, hoitaja ojentaa pientä pilleriä.
Pilleri tarttuu kitalakeen. Neljännen vesimukillisen jälkeen se irtoaa ja jumittuu sulamaan nieluun.
Jatkan opasvihkosen lukemista. En ole yksin. Koko maailmassa on yli kolmekymmentä miljoonaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa. Sitä esiintyy kaikissa sosiaalisissa ja etnisissä ryhmissä.
Just. Voitaisiin vaikka vallata joku maa. Puolet johtaisi itku kurkussa ja toinen puoli hilluisi. Osat vaihtuisivat muutaman kuukauden välein. Valtio ottaisi miljardien lainat ihan huvikseen tuhlaisi ne viinaan ja nopeisiin autoihin. Eläkemaksut eivät ainakaan rasittaisi budjettia. Odotusten mukaan ainakin kaksikymmentä prosenttia hyppäisi joka tapauksessa katolta ennen kuin saisi kultakellon.
Yhtä tärkeää kuin lääkehoito ja terapia on ottaa perhe mukaan kuntoutumisprosessiin. Monesti omaiset ovat hukassa ja heillä on hätä. Hei voivat tulla suunnitellusti mukaan hoitokokouksiin, he voivat tavata terapeuttia ja saada eri näkökulmia tapahtumiin ja sairaaseen. Mielenterveysomaisten keskusliitto FinFami ry voi antaa vertaistukea, jotta koko perhe jaksaisi paremmin. Eritysesti parisuhteet natisevat liitoksissaan. Joidenkin tutkimusten mukaan yli puolet bipolaarihäiriöstä kärsivien avioliitoista päätyy eroon. Arjesta tulee liian raskasta, jos ei ymmärretä hoitaa koko perhettä. Lapsetkin ymmärtävät yllättävän paljon, kun hoidossa otetaan huomioon heidän kehitystasonsa.
Työnantajien on ymmärrettävä, että toipilas on kuin mikä muu tahansa toipilas vaikkapa vaikean leikkauksen tai kovan keuhkokuumeen jäljiltä. Kaipaan armoa, hyväksyntää ja pelottomuutta. Työtaakan keventämistä ainakin alkuun. En halua toisten silmissä häilyvää pelkoa siitä, aikooko tuo nyt pimahtaa keskellä työpäivää ja onko se vaarallinen.
Tärkeintä on, että jokaisella on joku, joka kuuntelee, tarjoaa olkapään ja joskus vaikka makaronilaatikkoa. En odota, että ihmiset tarjoavat ratkaisuja. Hoksaan ratkaisut itse jossain vaiheessa.
Muistan päivän, jolloin tunsin ensi kertaa taas rauhan hiipivän mieleeni. Olin merkinnyt mielialapäiväkirjaani näin:
Keskiviikkona 4.3. Kello 14.04. Käyrä nousi ensimmäisen kerran nollarajan yläpuolelle. Hillitysti ja helposti. Ostin pussin Marianne-karkkeja ja söin kaikki yhteen menoon leikkipuiston penkillä, salaa Eliakselta. Ei tullut edes maha kipeäksi.
-Ihan kuin olisi tehnyt pankkiryöstön jäämättä kiinni.
-Onnea vaan, hymyilee terapeutti.
Pelotti. En kyennyt uskomaan, että vapauden tunne oli totta. Että se kuuluisi minulle.
-Oliko tapahtunut jotain erityistä, joka sai sinut hyvälle tuulelle, terapeutti kysyy.
Päiväkirjassa lukee:
”Mies lupasi olla kotona kokonaisen illan ja sulkea puhelimensa. Nelly piirsi muotokuvan joka perheenjäsenestä ja kiinnitti ne sinitarralla eteisen seinälle. Se on myyntinäyttely. Kukin teos maksaa kaksi euroa. Ostin saippuaa, joka tuoksuu kookokselta.
Ei, ei mitään erityistä. Vaan suurta ja kaunista.
