Elämäntarina, Mielenterveys

Eron aakkoset

Heräsin viime yönä Firenzessä ukkosen jylyyn. Ikkunat helisivät ja taivas salamoi hurjana. Uuteen väliaikaiseen kotikaupunkiini on tulossa kuumien vikkojen jälkeen syksy. Kun raju sade lakkasi, avasin puutarhaan johtavan oven ja päästin sisään viileää, märkien pensaiden tuoksua. Ja yhtäkkiä muistin, missä olin tuntenut saman tuoksun. Siitä on liki kaksikymmentä vuotta. Rakensimme taloa entisen mieheni kanssa. Sauna oli jo valmis ja lämpiämässä pitkän työpäivän päätteeksi. Mutta sillä hetkellä lojuimme vierekkäin, käsi kädessä, lasten trampoliinilla loppukesän tähtitaivaan alla. Ympärillämme tuoksuivat sateen kostuttama metsä ja pihapensaat. Elämä oli täyttä ja ihanaa, kaikesta selvittäisiin.

Ei selvitty. Sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja arki repeili liitoksistaan. Nukuin parikymmentä minuuttia kerrallaan, heräsin joka ikiseen lasten äännähdykseen. Työssä paahdoin järjettömällä voimalla ja nopeudella. Jossain vaiheessa elämänilo ja -halu katosivat kokonaan. Loppujen lopuksi ajoin henkisesti seinään ja pääsin sairaalahoitoon. Oikean diagnoosin saaminen ensioireiden havaitsemisesta kesti seitsemän vuotta. Minulta oli sinä aikana hävinnyt aviomies, perhe, koti, työpaikka, rahat ja itsetunto.

Läheisten on todella vaikeaa ymmärtää psyykkisesti sairaan tilaa. Sairautta ei voi mitata kuumemittarilla, siihen ei voi laittaa kipsiä tai juottaa vahvistavaa mustaviinimarjamehua. Ja sairastavan on mahdotonta kuvailla, mitä ajatuksissa ja tunteissa tapahtuu, koska sitä ei tiedä itsekään. Elämä on pelottavaa ja omat tuntemukset vieraita. Ahdistava kyseleminen ei auta.

Olen aina ollut erakkoluonne, minkä ymmärtävät vain kaikkein läheisimmät. Tarvitsen paljon omaa aikaa, joskus rauhallista kotoilua, joskus matkaamista maailmalla. Tätä irtiottoa Firenzeen olin suunnitellut pitkään, se ei ollut hätäinen maniassa tehty päätös. Minun täytyy välillä päästä pois paikkaan, jossa en tunne ketään, eikä kukaan vaadi minulta mitään. Täällä minua suojelee kylläkin rakas ystävänii Heidi, jonka elämästä kerron myös blogissani. Hän ei ole koskaan tuominnut minua tai lyönyt leimaa otsaani. Hän ymmärtää kyselemättä.

Tunsin aluksi valtavaa häpeää sairaudestani. En halunnut, että kukaan saisi tietää siitä. Ei halunnut mieskään. Hän otti pois matkapuhelimeni, jotten voisi soitella ja jottei minulle ei voisi soitella ja kysyä, missä olen. Olin psykiatrisessa sairaalassa. Nykyään häpeän sitä, että häpesin. Olin sairas, en ollut aiheuttanut tätä kaikkea kurjuutta omilla toimillani. Minulle kyllä sanottiin, että olin vain päättänyt lyödä hanskat tiskiin ja heittää pyyhkeen kehään, ja tullut sairaalaan makoilemaan, jotta pääsisin perhearjesta. Ymmärrän hyvin, että tilanne on ollut haastava molemmin puolin. Myös perhe olisi tarvinnut tukea ja tietoa. Lapsille kerrottiin kyllä sairaudestani heidän kehitystasonsa huomioiden, ja puolisolla oli pääsy hoitokokouksiin.

Minulla ei ollut voimia elää. En kyennyt sekä hengittämään että ottamaan huomoon muita. Oli kuitenkin ihanaa, kun lapset saattoivat tulla koulupäivän jälkeen tekemään läksynsä sairaalavuoteeni reunalle. Mutta hoitokokoukseen ei tullut läksyvihkoa, vaan sain eteeni avioeropaperin. Minusta tuntui, että elämäni loppui siihen. Menetin sekä menneisyyteni, sen mitä uskoin eläneeni, että tulevaisuuteni sellaisena kuin olin sen ajatellut perheelleni.

Sain osallistua roolileikkiin ystäväni studiolla ja muunnuin vedenemäntä Vellamoksi. Olin vielä huonossa kunnossaa, mutta leikki auttoi unohtamaan omat ajatukset edes hetkeksi.
Tyyli ja kuva Heidi Niemi

Olimme jo muuttaneet takaisin kaupunkiin, ja sinä päivänä iltapäivälehden lööppi kirkui avieroamme. Vastapäätä ulko-oveamme oli pieni elintarvikekauppa, jonka ikkunaan lööpit oli teipattu. Lapsemme kävivät koulua viidenkymmenen metrin päässä kaupasta, ja poikkesivat kauppaan usein. Kiitän Jumalaa ystävästäni Tainasta, joka oli huomannut lehden mainoslööpin, mennyt kauppaan selittämään asian ja pyytämään, että se poistettaisiin. Kauppias suostui. Lasten ei tarvinnut ainakaan sinä päivänä katsoa äidin ja isän rikki revittyä parikuvaa.

Kuva Heidi Niemi

Eron aakkosissa en ole vieläkään päässyt kovin pitkälle, vaikka siitä on kulunut jo yksitoista vuotta. A on avioliitto, jossa on luvattu tahtoa rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. B on ihminen, joka suojeli minua ja D lääke, joka on vieläkin joskus käytössä. E:tä yritän olla ajattelematta. Epäonnistuminen musertaa. Yksi mieheni tyttöystävistä kehotti minua menemään eroseminaariin, kun olin juuri kuunnellut kyyneleet poskilla tunnin heidän kuvaustaan uudesta onnesta. Eroseminaaari ilmeisesti auttaisi minua hyväksymään tilanteen pikaisesti ja vapautumaan rakkaudesta. F is the f-word, mitä ajattelin juuri silloin. G on niin kuin Gibraltar, johon suuntasin pari viikkoa tämän tapahtuman jälkeen. Ja niin edelleen.

Minulla ei ole vieläkään tarjota mitään yleispäteviä neuvoja erotilanteisiin. Yleensä erot ovat kaoottisia ja lapset jäävät jalkoihin. Kaikki kaipaavat jossain vaiheessa entiseen, tuttuun elämään. Seuraavaan parisuhteeseeni tuli kaksi eronnutta, joten pystyimme jakamaan tunteita ja ajatuksia ja huomaamaan, kenen kanssa oikein riitelemme, kun riitelemme. Entiset säännöt eivät pädekään uuden ihmisen kanssa. Olen siitä hankala riitakumppani, että poistun herkästi paikalta. Menen ulos kävelylle rauhoittumaan. En kestä lainkaan huutamista ja muuta kovaäänistä riitelyä. Mutta sovimme aina ja opimme pyytämään anteeksi.

Joskus näen unia siitä, että entinen mieheni, minä ja lapsemme olemme taas eheä perhe. Maailma ei kuitenkaan toimi niin. Enkä enää todellakaan toivo samaa parisuhdetta, mutta sydämeen koskee edelleen. Kyse on unelmasta ja turvallisuuden tunteesta, lupauksesta, joka rikkoutui iäksi. K on minulle eron kirjaimista vaikein. Se on lasten kirjain. Heidän, jotka joutuvat aikuisten päätösten ja elämän uhreiksi. Kukaan ihminen ei toivo perheensä hajoavan, jos taustalla ei ole pelkoa, päihteitä tai väkivaltaa. Luottamuksen pettämisestä saattaisi kovalla työllä selvitä, jos on vielä tahtoa. Kaikki eivät selviä, emme mekään. K -kirjain on kipu, kärsimys ja kaipaus.

Kuvat Heidi Niemi www.knitwithheidi.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *