Viime kesänä koko elämä pysähtyi. Katsoin silmästä silmään kuolemaa ja mietin, tässäkö se oli. Elämä jatkui, mutta tie terveyteen on ollut pitkä. Olen edelleen sairauslomalla ja kuntoudun Laakson sairaalan neurologisella poliklinikalla. Pitkä kirjoitustauko sivullani johtuu siitä, etten ole kyennyt kirjoittamaan. Nyt taas sujuu. Seuraava tekstini on lyhyempi versio hitaasti ja työläästi kirjoittamastani MeNaiset -lehdessä tammikuussa 2020 julkaistusta jutusta “Puoli vuotta toipilaana”.
Vuosi sitten heinäkuussa 2019
Koko maailma on yhtäkkiä harmaa. Yritän hakea katseellani valoa ja värejä. Kuulen lentokoneen kohinan, olemme juuri nousseet matkakorkeuteen Frankfurtista välilaskun jälkeen ja nyt suuntaamassa Helsinkiin. Ihana viikko Firenzessä ystävättäreni luona on ohi.
Yhtäkkiä pääni repsahtaa vasemmalle rinnalle.
-Onko kaikki hyvin?
Vieressäni istuu huolestuneen oloinen vanhempi rouva. Hän kääntää kasvoni itseensä päin ja katsoo tarkasti.
-Sinulla on jokin aivotapahtuma. Tämä on vakava paikka, hän sanoo ammattimaisen asiallisesti. – Purista käsiäni. Puristan, mutta vasen käteni ei tottele käskyä.
-Kapteeni tekee nyt ylimääräisen laskun Kööpenhaminaan, että pääset sairaalaan. Helsinkiin on liian pitkä matka, sanoo lentoemäntä ja asettelee happinaamaria.
Ajatukseni ovat aivan sekaisin. Haluan kotiin, en Kööpenhaminaan.
-Älä pelästy. Nyt mennään täyttä vauhtia ja pillit päällä.
Erotan punaista väriä. Ensihoitaja pitää kiinni olkapäästäni rauhoittavasti. Miten olen päätynyt ambulanssiin? Miksi?
Veri virtaa suonissani kuumana. En ole ennen kokenut tällaista. Minulla on kylmä, joten melkein polttavalta tuntuva neste tuntuu hyvältä. En edelleenkään näe kunnolla, ja äänetkin kuuluvat vaimeina. Tämän täytyy olla sairaala, sen tuntee hajusta.
Herään todellisuuteen parin päivän kuluttua. Mieslääkäri istuu viereeni.
-Sinulla on ollut aivoinfarkti syvissä aivoissa, paikassa nimeltä thalamus, ja olemme onnistuneet liuottamaan tukoksen. Jäät nyt tänne tarkkailuun ja alkuvaiheen kuntoutukseen. Sinulla on ollut uskomaton tuuri. Jos lentokapteeni olisi odottanut Helsinkiin asti, et olisi ehtinyt saada liuotushoitoa. Nyt otetaan vain rauhallisesti. Tämä infarkti vaikuttaa erityisesti vireystilaan ja aisteihin. Voit tuntea itsesi todella väsyneeksi.
Olen vieraassa maassa, vieraiden ihmisten ympäröimänä. Lähetän viestin kotiin. Tekstaaminen kestää järjettömän kauan. Aivan kuin olisin unohtanut kirjaimet. Saan apua hoitajalta. Hän kirjoittaa suomea vähän sinne päin.
Elokuu 2019
Toimintaterapeutti näyttää osaston kuntoutuskeittiössä, missä kahvinkeittoon tarvittavat välineet ovat. Unohdan paikat välittömästi ja etsin kaikista kaapeista. Horjahtelen välillä ja joudun istumaan hetkittäin.
Unohtelu on kuitenkin pelottavaa. Näen läheisteni kasvot edessäni, mutten muista heidän nimiään. Käteni tärisevät. Entä jos olen unohtanut ne ainiaaksi? En muista myöskään ystävääni Heidiä, jonka luota lähdin Firenzestä vain viikko sitten. Tiedän, että olen ollut siellä. Jokainen hoitaja kysyy, millaista Italiassa oli.
Vasen puoli kehostani on jotenkin kumma. Pystyn liikuttamaan kättä ja jalkaa, mutta ne reagoivat hitaasti ja tuntuvat pumpulilta. Kädessä ei ole puristusvoimaa.
Osaan puhua, vaikka tavallisesti hyvä artikulaationi on nyt paksua. Kieli ei ole kommunikoinnin este, ymmärrän tanskaa ja vastaan ruotsiksi. Hoitajat ovat mukavia ja ruoka on todella hyvää. Vieruskaveri kertoo, että tanskalaiset nousisivat kapinaan, jos sairaalaruoka olisi kehnoa. Suomessa napistaan hiljaa.
Nukun paljon, uupumus on kaiken voittavaa. On kuin olisi jatkuvasti hämärän rajamailla. Ja haluan kotiin! Kävely sujuu jo paremmin, . Soitan vanhimmalle tyttärelleni ja pyydän häntä järjestelemään kotimatkaa. Mies on valmis hakemaan minut. Hänen on määrä lentää Kööpenhaminaan, sieltä jatkamme junalla läpi Ruotsin Tukholmaan ja sitten lautalla Helsinkiin. Minulla on lentokielto paineen vaihtelun takia. Nukun miltei koko matkan.
Syyskuu 2019
Helsingissä Meilahden sairaalan neurologisella osastolla tiedetään jo odottaa minua. Tuntuu jo paljon paremmalta. Ei tarvitse kuluttaa energiaa jatkuvaan vieraaseen kieleen ja kulttuuriin sopeutumiseen.
Tasapainon kanssa on vielä tekemistä. Seilaan rollaattorilla käytävän puolelta toiselle, useimmiten kaato on vasempaan päin ja kyljessä on jo jokunen mustelma muistuttamassa siitä, että keskittyminen olisi tarpeen. Törmäilen ovenpieliin ja huonekaluihin, en oikein hahmota niiden paikkaa ja etäisyyttä. Fysioterapeutti pistää vauhtia tasapainoharjoitteluun. Elämä alkaa voittaa. Lapset käyvät katsomassa, pelästys on ohi, äiti onkin taas ihan tavallinen äiti, eikä iltapäivälehden lööppi.
Sitten arki iskee silmille kuin märkä rätti. Olen sopinut uudesta työtehtävästä, jonka olisi pitänyt alkaa elokuun alussa. Jotenkin olen kuvitellut, että pääsisin töihin parissa viikossa. Sairauslomaa onkin tällä erää vuoden loppuun, ja todennäköisesti vielä senkin jälkeen. Soitan esimiehelleni. Hän kertoo, että työnantaja ei maksa lainkaan sairausajan palkkaa, koska en ehtinyt aloittaa tehtävässäni. Putoan suoraan Kelan sairauspäivärahalle, hyvin alhaiselle. Miten kykenen hoitamaan pikkuyksiöni vuokran, laskut, ruoan, kulkemisen? Haukon happea, paniikki on lähellä. Sairaalan sosiaalityöntekijä ottaa luvallani selville, mitä toimeentuloasiasssa kannattaisi tehdä ja auttaa minua anomaan erilaisia tukia. Monet osastolla tarvitsevat sosiaalista apua. Muu elämä ei ole telakalla, vaikka itse olisikin. On oltava yhteydessä vuokranantajiin, työpaikoille, viranomaisiin, läheisiin. Turvaverkko ei pelasta kaikkia, moni putoaa vakavan sairauden sattuessa.
Lokakuu 2019
Itse pelkään eniten työkyvyn menettämistä. Osaanko enää ilmaista itseäni samoin kuin ennen? Kirjoittaa, puhua? Tyttäreni on tuonut minulle helppoja sanaristikkolehtiä. Neuropsykologi ja puheterapeutti taputtavat käsiään. Jumppaa aivoille, jotka nyt etsivät uusia yhteyksiä vaurioituneiden tilalle. Mahtavaa, tämä alkaa sujua! Miten ihanaa on löytää sanoja, synonyymejä ja ilmaisuja. Puheterapeutti nostaa kierroksia ja haluaa minun kirjoittavan pieniä tarinoita. Kirjoitan sadun villiintyvästä robotti-imurista, joka panee koko keittiön ylösalaisin isäntäväen ollessa kauppareissulla. Ja vielä toisenkin sadun hirvenvasasta syysmetsässä. Saan takaisin itseluottamukseni. Puhe on vielä paksuhkoa ja joudun hakemaan sanoja. Toisaalta osaan viittä kieltä ja sana tulee mieleen aina jollakin kielellä.
Sitten pitää harjoittaa muistia, hahmottamista ja vaikka mitä. Neuropsykologi latoo joka kertaa tehtäväpapereita mukaan osastolle. Huomaan, että numerot ja numerosarjat ovat vaikeita. Opettelen uudelleen jakolaskun. Ja allekkain kertomisen. Ja rahasta takaisin antamisen. Ja kellotaulun. Tämä olisi hauskaa, jos se ei olisi niin surkeaa. Olen vihainen itselleni ja turhautunut.
Marraskuu 2019
Lokakuun kääntyessä marraskuuhun on aika alkaa miettiä kotiinpääsyä. Tytär on huolissaan, ettei äiti vain mene riuhtomaan liian aikaisin. Hän tuntee minut hyvin. Mies on hiukan ymmällään siitä, olenko vielä sairas vai en. Olen hidas, aika lailla perässä vedettävä, mutta täysissä järjissäni. Pääsen kotiin seuraavalla viikolla.
Astun raitiovaunuun rollaattori tanassa. Invapaikalla on jo toinen samanlainen. Murjaisen, että meillä on hienot Ferrarit. Vanha mies vastaa hyvin epäselvästi mongertaen. Rollaattori on kuulemma aivan uusi, tänään haettu. Kerron, että minulla on ollut aivoinfarkti. Niin hänelläkin. Kolmas jo. Hän jatkaa, että Kelassa äsken ei palveltu ollenkaan. Olivat sanoneet, että mene kotiin selviämään. En ole juonut, en vain pysty puhumaan, hän sanoo. Pankissakaan ei voinut asioida, olin kuulemma humalassa. Näen punaista. Ongin selville hänen nimensä ja osoitteensa, otan yhteyttä Helsingin sosiaalitoimeen ja toivon parasta. Voisin olla itsekin samassa tilanteessa. On ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ajatus on musertava, ja suutun niin, että tekisi mieli särkeä jotakin.
Joulukuu 2019
Joululla on uusi merkitys. Se on syntymän juhla myös itselleni. Uuden elämän mahdollisuus. En ole uskaltanut kertoa aiemmin läheisilleni, miten vähällä oli, etten olisi selvinnytkään. Kun äiti luki meidän lasten kanssa iltarukousta, katselin seinällä riippuvaa taulua kahdesta lapsesta ja suojelusenkelistä. Sellainen enkeli oli mukanani, lähti varmaan Firenzen katetdraalin, Duomon katolta, nousi Frankfurtin koneeseen ja liiteli Kööpenhaminaan, suuntasi Helsinkiin ja lopulta asettui tähän kotini viereen Paavalinkirkon torniin.
Tammikuu 2020
Tiedän nyt, kuka lentokoneessa vieressäni istunut pelastajani on. Hän on oman terveyskeskukseni sairaanhoitajien esimies! Tapaan hänet ja kyyneleet nousevat silmiin. Ilman häntä en olisi tässä. Hän tiesi, mitä oireet merkitsivät. Sinäkin voit pelastaa jonkun hengen.
Käy katsomassa, miten aivoinfarkti tai aivoverenvuoto oireilee ja miten voit auttaa: www.aivoliitto.fi
Kesäkuu 2020
On juhannusviikko. Mustarastas laulaa avoimen ikkunan takana. Kesä on täynnä elämää. Sairauslomaa on vielä puoli vuotta. Nyt kirjoitan taas, iloiten joka sanasta.
