”Mulla on tällä viikolla ollut neljäkymmentä minuuttia omaa aikaa!”
Muistan sen, kun yritin päästä äitiyslomalla edes vessaan yksin vauvan ja kolmivuotiaan valloittamassa kodissa. Muistan, että ehdittyäni syömään itse ruoka oli jo jäähtynyt. Muistan, kuinka paiskoin tyynyjä jouduttuani heräämään kymmenennen kerran jommankumman itkuun. Mutta muistan myös hetket, jolloin hikinen lapsi painautui minua vasten ja suukotti poskeni märäksi, jolloin taapero nauroi pulppuavasti kuin kirkas puro olisi avautunut kuravaatteiden peittämälle lattialle.
Jos et ole vielä varannut lippuja Kansallisteatterin Homoäiti-esitykseen, tee se heti. Ota mukaan äitiystäväsi, oma äitisi, isoäitisi. Suomalainen äitiyden maailma avautuu Katja Küttnerin tulkitsemana kaikessa raadollisuudessaan ja ihanuudessaan. Heini Junkkaalan teksti on dokumentaarista, kohtaukset ovat henkilökohtaisia kokemuksia, jotka samalla ovat yhteisiä kaikille äideille.
Äitiyden kokemus ja esityksen näkemys siitä on naurua kyynelten läpi. Varsinkin äitikatsoja tunnistaa oman elämänsä hiekkalaatikot, itkupotkuraivarit lähijunassa, ulkopuoliset vaatimukset lasten kasvattamisesta. Ja lopulta sukupolvien ketjun, ajan kulumisen, vanhenemisen, kuoleman läsnäolon.
Katja Küttner tekee loistavaa työtä kahden pienen lapsen äitinä. Hän on luonteva, uskottava, humoristinen ja runollinen. Küttner voittaa yleisön ensi repliikistä. ”Myöhässä” esitykseen saapuvalla äidillä on pitkä selitys kommelluksista, joita lasten kanssa sattuu. Silti huumori ei ole halpaa. Yhtä lailla tosi hän on vakavana, kertoessaan kuolemaa tekevästä isoäidistä, jonka kohtaaminen on pelottavaa.
Küttnerin taitavasti käyttämä ääni taipuu vihlovasti huutavasta lapsesta isoäidin kärinäksi, epätoivoisen uupuneesta riehakkaaksi. Äänimaailma on muutoinkin rakennettu taiten. Askelia hiekassa, muovipussin rapistelua avainta kilistellessä, Beethovenin 9. sinfonian määrittämiä siirtymiä. Mikrofoneja ei käytetä äänen yksinkertaista vahvistamista varten, vaan instrumentteina siinä missä muitakin välineitä.
Heini Junkkaala on esityksen toinen moottori ja äänimaailman toteuttaja. Välillä katsojan ja esityksen raja ylittyy, Junkkaala ja Küttner kommentoivat toistensa puheita. Se ei kumma kyllä etäännytä tai riko esitystä, vaan antaa vielä intiimimmän kosketuksen.
”Ne eivät ole mun varpaat.”
Homoäidin homous ei ole teoksen pääviesti, eikä sitä alleviivata. Kahden naisen, leikki-ikäisen pojan ja tyttövauvan perhe on perhe. Kylässä lasten isän luona näkyy ero: vauvan varpaat eivät ole äidin eivätkä puolison, vaan kopio jonkun toisen varpaista.
Ja kuten melkein kaikissa lapsiperheissä, liitto nitisee. Puoliso on äidin näkökulmasta vapaa: käy töissä, saa omaa aika työmatkalla, ja kun lapset istuvat hänen sylissään, ne eivät ole hänen sisällään. Tämänkin muistan, kuka ei muistaisi. Yksinäisyys, eristyneisyys ei-äiti -maailmasta on repivää. Toisaalta lasten läheisyys antaa lämpöä, jota ei voi verrata mihinkään muuhun.
Homoäiti on nautittavaa seurattavaa. Kohtausten tunnetilat vaihtuvat voimakkaasti ja yllätyksellisestikin, mutta aukaisevat aina kiinnostavan ja koskettavan ikkunan äitielämään. Tämän todemmaksi dokumentaarinen näytelmä ei tule.
Siispä: jos muistat tai näet kodin, jossa vaipparoskis pursuaa, jossa yrität saada talvihaalaria kiemurtelevan lapsen ylle, jossa oma aika on kolmen minuutin pyrähdys suihkussa, mutta jossa lapsen hiusten tuoksu vie sinut pumpulipilviin, osta itsellesi tai kohtalotoverillesi joululahja. Mene teatteriin.
Homoäiti, kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa. Esiintyjä Katja Küttner. Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala. Dramaturgi Elina Snicker, valosuunnittelu Titus Torniainen, äänisuunnittelu Harri Kejonen, äänitehosteasiantuntija Jorma Kaulanen, visuaalinen konsultointi Katri Rentto.
