Elämän vangit – Kolme sisarta Kansallisteatterissa

Katse harhailee näyttämökuvassa: ylhäällä näytöllä kolme videoruutua, joiden mustavalkoiset kuvat heijastavat reaaliajassa näkymättömissä olevien näyttelijöiden reaktioita, muutoin yleisöltä piiloon jääviä tapahtumia. Näyttämöllä pyörivä rapistuva kartano, jonka sisällä jatkuva hento lumisade. Ulkona rätisee, äänet paukkuvat, musiikki jylisee rintakehässä. Teatteri tulee päälle ja voimalla.

Tšehovin vuonna 1901 kirjottamassa nelinäytöksisessä teoksessa edesmenneen kenraali-isän kolme tytärtä kaipaavat pois Venäjän takamailta Moskovaan, lapsuuden kultakaupunkiin. Nyt he ovat vankina elämän silmukassa, kuin joka päivä toistuisi samanlaisena. Nuori Irina (Marja Salo) haluaisi tehdä merkittävää työtä kartanossa maleksimisen sijasta. Vielä tyttönä naimisiin mennyt Maša (Emmi Parviainen) on ankean opettaja Kulygininin (Tuomas Tulikorpi) vastentahtoinen, rakkautta ja intohimoa kaipaava puoliso. Vanhimmainen Olga (Elena Leeve) taas nääntyy opettajantyönsä ja rakkauden nälän alle. Veli Andrei (Eero Ritala) kahlitsee itsensä typerään ja vallanhaluiseen Natašaan (Anna-Maija Tuokko) uhraten yliopisto-uran. Kartanossa harhailevat myös ikääntynyt alivuokralainen, lääkäri Tšebutykin (Esko Salminen) ja uskollinen palvelija Nanja (Terhi Panula). Silmukan puhkaisee kuvernementtikaupunkiin saapuva uusi eversti Veršinin (Jussi Vatanen), tuulahdus rakkaasta Moskovasta. Kiihkeä romanssi Mašan kanssa antaa toivoa rakkaudesta, muutoksesta.

Ohjaaja Paavo Westerberg on jälleen ottanut riskin ja avannut klassikon aivan uudella tavalla. Puhekielinen ratkaisu ontuu välillä, hakkaa ja kiirehtii, mutta tuo tekstin lähemmäs katsojaa. Näin puhutaan nyt. Tekniset ratkaisut ovat paikoin rajuja ja repiviä, paikoin tyyniä ja viipyileviä. Loistava valaistus ja äänisuunnittelu tukevat virettä kussakin hyvin erilaisessa näytöksessä. Vaikka näyttämökuva on alkuun hyvin levoton ja vaativa, se on perusteltu. Ehkä lukuun ottamatta loppuosaa, jossa tunnustuksettomat sotilaat häröilevät oudosti juosten. Westerberg kuitenkin riisuu taiten ja vähitellen runsautta, jäljelle jää ihmisyys.

Yleisö ei pääse helpolla. Esitys valtaa kaikki aistit niin, että huomaa jo hengittävänsäkin kiihkeämmin, kuin seuraisi yllättäen trilleriä venäläisen yläluokan joutilaisuudesta ja masentavasta elämästä. Sisaret haluavat pois, muualle, enemmän, tulevaisuuden, työtä ja rakkautta. Televisiosta seurataan urheilukilpailuja: noin minäkin vielä joskus osallistun ja voitan elämässä. Totutusta ei vain pysty murtautumaan, ennen kuin on pakko. Tulipalo, hävitys ja kauhistus on loppu ja alku.

Näyttelijäntyö on ensiluokkaista, riipaisevaa. Videointi antaa sille vielä toisenlaiset kasvot, jopa mikroilmeet näkyvät. Välillä on kuitenkin vaikeaa valita, mihin katsoa, heijastettua kuvaa vai näyttämöä. Klassista tulkintaa rikkovat lisäksi upseerit, anarkistisesti puhetta ja liikettä työstävä Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja hiukan hukassa oleva Tuzenbach (Olavi Uusivirta). Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka katsoja olisi nähnyt Kolme sisartaan kymmenen kertaa. Yllätyksellisyys tuo kokeneellekin tuoreutta.

Moskovaan! Pettymys elämään, arkeen, perheeseen, puolisoon, työhön on tuttua jokaiselle. Haaveet muutoksesta jäävät useimmin haaveen tasolle. Olemme kiinni asuntolainassa, asemassa, rakkaudettomuudessa, yksinäisyydessä. Westerbergin tulkinta menee vielä kauemmas, irti yksilön tasolta. Meidän on haluttava ja kyettävä muutokseen myös ihmisyydessä ja yhteisissä päätöksissä. Mentävä eteenpäin, rakastettava toisiamme, keksittävä keinoja pelastautua ja pelastaa luonto ja ihmiskunta. Muuten edessämme ovat suuremmat tulipalot.

Kansallisteatterin Kolme sisarta on tarpeellinen esitys. Silti mieleen jää kysymys: onko katsojan tunnettava Tšehovinsa, jotta hän kykenisi seuraamaan tätä runsautta? Pysyykö neitseellinen katsoja mukana? Ja kuinka hän esityksen kokee? Luulisin, että juuri Westerbergin  tulkinnan vuoksi Tšehov tulisi osaksi tätä elämää. Kehotan kokeilemaan.

 

Kolme sisarta. Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Anton Tšehovin näytelmän ohjaus ja sovitus Paavo Westerberg. Lavastus Markus Tsokkinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Pietu Pietiäinen, musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio, videosuunnittelu Ville Seppänen, naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva, dramaturgi Eva Buchwald. Rooleissa Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen.

 

Loppuun vielä huomio: tehosteet, erityisesti valot, ovat välillä todella voimakkaita, jopa strobovaloja. Tästä huomautetaan myös Kansallisteatterin puolelta näytelmän sivulla osastossa Tehosteet. Jouduin itse migreenipotilaana lähtemään pois väliajalla ja tulin katsomaan lopun seuraavassa esityksessä. Elämyksen särkymättä.